Muistoja, osa 1.

Lupasin kirjoittaa näitä asioita. Nyt, kun Santahaminasta poistumisesta on kulunut 1,5 kuukautta ja opiskeluelämäkin on alkanut, tuntuu vähän turvallisemmalta sanoa jotain. Täysin sanaton fiilis, mitä tulee intin loppumiseen. Sitä ei vain voi käsittää. Olen tässä 1,5 kuukauden aikana kirjoitellut muutamia täysin satunnaisia asioita, jotka ovat tulleet mieleen. Oli tarkoitus tehdä niistä yhtenäinen teksti, mutta tuntuu, että ne ovat parempia tälläisinä ajatuksina. Osa ei varmastikaan sanoa teille yhtään mitään, mutta minulle ne ovat muistoja, jotka saavat sen tunteen, että se on oikeasti tapahtunut. Tulen kirjoittamaan näitä vielä lisää. Tässä nyt muutama.

- Rhiannan Umbrella soi aina vastakkaisesta tuvasta
- Kuoroilta vastakkaisessa tuvassa, harjoittelivat Kaartin paluumarssia. Upseerikokelas tuli ovelle ja kysyi ”Mitäs helvettiä täällä tapahtuu?!”, johon pojat vastasivat harjoittelevansa marssia. Kokelas ei oikein voinut sanoa mitään ”vai niin, no, jatkakaa”. Pojat jatkoivat laulua monen muun tuvan voimin, laulettiin kovaa ja välillä myös korkealta.
- Hälvälän leirillä poteron kaivuu oli aika kokemus. Tuntui tuskalliselta ajatukselta, että täytyisi olla kahden metrin suojavallit, tarpeeksi tilaa, asepöytä jne. Kaivamiseen meni yllättävän paljon aikaa ja varsinkin itselläni oli vaikeaa, sillä omalla kohdallani oli metrin pituinen kanto, joka oli levittänyt juurensa ihan joka paikkaan. Sitä kantoa poiskaivaessa taistelulapioni jumittui täysin kuokka-asentoon ja jouduin loppujen lopuksi palauttamaankin sen siinä asennossa.
- Leirin jälkiseisessä tväl-materiaalin huollossa myös rouva yliluutnantti huomasi jumittuneen lapion. Yritin öljylläkin vääntää sitä auki, mutta en onnistunut. Yliluutnantti käski antaa lapio kokelaille ja, jos ei onnistuisi, pitäisi käydä hakemassa uusi. Kokelas haki sen lapion minulta ja sanoi, että ”Kuronen, haette tämän lapion kokelastuvasta illalla”. Vapaa-ajan alettua samainen kokelas kuitenkin ilmestyi tupaamme, ojensi lapion minulta ja sanoi, että ”Kuronen hakee itselleen uuden lapion varastolta.” Kaveri totesi myöhemmin, että reilua, ettei sentään tarvinnut hakea lapiota kokelastuvasta.
- Yksittäisen taistelijan seisomapotera naamiointeineen. Ensin otettiin 3x4 metrinen alue, josta irroitettiin maa palasina pois. Maalla oli tarkoitus naamioida potera myöhemmin, joten palasien tuli olla ehjiä ja tarpeeksi isoja. Tämän jälkeen haimme uudet ohjeet yliluutnantilta ja aloitimme kaivamisen. Tähän kului todella pitkä aika ja olimme valmiita vasta myöhään illalla. Piti kaivaa potero, johon mahtui yksi ihminen seisaaltaan ja hänelle myös poistumistie. Poterossa piti olla tarpeeksi tilaa tähystää aseella eikä ampuma-asennon hakeminen saanut olla vaikeaa, joten jouduimme useasti tekemään muutoksia poteroon, kun kaivamisen jälkeen huomasimme, ettei vieläkään pystynyt tähystämään kunnolla. Lisäksi aseelle piti tehdä asepöytä, jossa piti olla tarpeeksi tilaa käsille tukea asetta. Käytimme minua testi-ihmisenä, koska olin aika lähellä porukan keskipituutta (176 cm). Lisäksi poteron sivuilla sekä edessä piti olla kahden metrin pituiset vallit, jotka piilottaisivat taaksen sen ihmisen, joka tähystää poterossa. Edestä katsottuna ainoa aukko oli aseella ampumista varten ja poterosta katsottuna tähystäessä näki ainoastaan määrätyn alueen. Kaivoimme poteroa vuoroissa, niin, että tempo pysyisi koko ajan nopeana. Välillä jotkut eivät millään suostuneet tulemaan poterosta pois, koska halusivat olla hyödyksi. He eivät vain tajunneet, että hidastunut työtahti ei enää palvellut ketään. Itse sain kehuja alikersantilta, ”no niin, nyt alkaa näyttää siltä miltä pitää!”, kun sykin niin hyvin kuin vain pystyin. Kun viimein alikersantti sanoi, että potero on tarpeeksi syvä ja vallit tarpeeksi leveät ja korkeat, aloitimme naamioinnin. Nostelimme päivällä leikkaamamme maapalat takaisin vallien ja reunojen päälle niin, että hiekka katosi kokonaan näkyvistä. Se oli hauskaa! Kaivoimme ihan oikean poteron, joka täyttäisi kriteerit ja naamioimme sen niin, ettei sitä oikeastikaan erottanut ympäröivästä maastosta.
- Taakse poistu –käskystä arvon kärkijoukkue sai nauttia jo ennen lääkärin tarkastuksia, me heti tarkastusten jälkeen. Tätä harjoiteltiin myös yliluutnantin toimesta sulkeisharjoituksissa, joten olin kovin yllättynyt, kun Sasa kertoi, että heille kokelas opetti sen ”viimeisenä käskynään” heidän siirtyessään aliupseerikouluun. Meille tuli moneen kertaan juostua, sitä käytettiin rangaistuksena. Voi, kuinka usein saikaan kuulla ihanat sanat ”Joukkue! Ette ehtineet aikamääreisiin, taakse POISTU!”
- Hälvälässä tarkastettiin tarvikkeita leirin lopuksi ja aikamääreet olivat ihan naurettavan pieniä, ja jatkuvasti koko joukkue juoksi nuotiopaikan ympäri. Yhdellä kerralla tosin juostiin ihan syystä, koska kun meille annettiin käsky ”aikaa kiertää nuotio minuutti!” kaikki lähtivät juoksemaan ILMAN ASETTA. Eli siis ei näin! Aina ase mukaan, ellei toisin käsketa, ja ainakaan meillä niin ei käsketty kuin parina kertana ja nekin kerrat pääasiassa ampumaradalla.
- Ampumaratahetkiä on ikävä. Sen lisäksi, että ampuminen oli mukavaa, niin siellä joukkueeseen tuli aina tutustuttua parhaiten. Tulee vieläkin ikävä, kun ajattelee niitä hetkiä. Välillä tuntuu, että petin koko oman joukkueeni.
- Ensimmäisiltä viikoilta muistan sen polttavan auringon. Erityisesti polttavaa aurinkoa miettiessä mieleen tulee, kun harjoittelimme ampuma-asentoa yliluutnantin johdolla. Makasimme tunteja siellä auringossa. Silloin olin hädissäni, koska en löytänyt kunnon ampuma-asentoa enkä vielä tiennyt, että millainen tähtäinkuva tuottaisi hyvän tuloksen. Saatoin vain arvailla eikä asiassa ollut vielä rutiinia. Olin turvakurssin perusteella ajatellut, että minulla voi olla mahdollisuuksia hyviin ampumatuloksiin, joten petyin hieman, kun asennon hakeminen ei ollutkaan niin helppoa ensimmäisellä kerralla. Onneksi sitä harjoiteltiin paljon. Opettavaisin kokemus ampuma-asennon harjoittelussa oli se, kun meidän piti olla täysin liikkumatta samassa asennossa 5 minuuttia. Tositilanteeseen suhteutettuna todella lyhyt aika, mutta se auttoi tajuamaan mikä asennossa oli vikana, jos jonnekin alkoi särkeä. Toinen havainnollistava koulutus oli se, kun piti tehdä laukaus siten, että piipun päälle asetettiin 5 sentin kolikko eikä se saanut tippua.
- Minulla on vieläkin kelloraja ranteessa, vaikka en normaalisti rusketu ikinä. Se lämpö ja aurinko tuntuu ihan käsittämättömän kaukaiselta tällä hetkellä. Ihan kuin olisin nukkunut koko kesän, nyt koko intti on pelkkä kaukainen muisto, josta on vaikea saada otetta. Aina, kun ajattelen lämpöä ja aurinkoa ja kesää, näen silmissäni kuvan Santahaminan punaisesta tiilirakennuksista (Pstk:n rakennus, kauempana alakentällä 2 JK), silmien edessä avautuvasta lippukentästä (jossa seison siinä kohdassa, mihin joukkue aina kokoontui) ja sen päässä olevasta keltaisesta rakennuksesta. Samalla oikein tunnen sen lippiksen päässäni, vyön tunteen vyötäröllä ja sen ainoan painavan kohdan muuten loistavissa maihareissani.