perjantai 8. helmikuuta 2008

Puoli vuotta lähdöstä

Taas on mennyt aika hieman eteenpäin. Asian käsitteleminen on viimein helpottunut, en ole itseasiassa muutamaan viikkoon niin aktiivisesti ajatellut asiaa kuin ennen. Lieneekö syynä se, että hankin itselleni työpaikan. Se vie ajatuksia aika paljon juur siihen itseensä, samoin koulujuttuja joutuu mietiskelemään jatkuvasti. Suorastaan aika rentouttavaa, kun ei enää mieti inttijuttuja lähes joka yö. Tai päivä. Tai hetki.

Toinen syy painolastin putoamiseen on se, että olen ihan oikeasti tosissani päättänyt yrittää uudestaan. Haluan ensin saada opintoni maisterivaiheeseen, se on nyt tärkeintä. Siinä vaiheessa, kun kandivaihe alkaa olla loppupuolella, täytyy yrittää saada palvelusluokan muutos. C-papereilla kun on aika paha lähteä koittamaan uudelleen.

Tavoitteena on Niinisalo. Olen tutkiskellut asiaa sen verran, että käsittääkseni on mahdollisuuksia päästä täältä pk-seudultakin sinne palvelukseen, kunhan meriitit riittävät. Täytyisi olla vankkaa kokemusta koirapuolelta, jotta uskaltaisivat luottaa siihen, että Niinisaloon päästessäni pystyisin taistelemaan tieni myös sinne koirapuolelle. Muutenhan se olisi aika turhaa lähettää sinne asti taistelija vaikkapa sotilaspoliisiksi. Parin viikon kuluttua palveluskoiraominaisuudet omaava hauvani syntyy. Siitä on hyvä lähteä jatkamaan kouluttautumista ja kokemuksien hankkimista. Toki myös nykyisen koirani kanssa jatkan harjoittelua, ja on tässä tulossa muutamia muitakin koirakursseja. Kunnon mainospuheet on mietitty jo nyt valmiiksi.

En ikimaailmassa olisi arvannut, että palveluksen keskeytys olisi ollut näin pitkä prosessi vielä keskeytymisen jälkeenkin. Minä todella halusin suorittaa sen loppuun. Muutimme joulukuussa ja sen takia jouduin kaivelemaan kaikkia papereitani, järjestelemään ja heittämään turhat pois. Kaikki pienetkin inttiin viittaavat paperit päätyivät tärkeiden paperien koteloon. En kamalasti raaskinut niitä selailla vielä. Koko kokemus tuntuu kaukaiselta ja epätodelliselta. Tuntuu etten ikinä olisi ollutkaan siellä.

Onneksi on paljon muuta ajateltavaa tämän kaiken lisäksi.

maanantai 22. lokakuuta 2007

Näen edelleen inttiaheisia unia ja edelleen mietin asiaa joka ikinen päivä. Voitte uskoa, että se on melkoisen piinaavaa.

Mielessäni on pyörinyt uudestaan yrittäminen, mutta opiskelujani en halua keskeyttää sen takia, koska haluaisin edes muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille opiskelemaan. Sanotaan, että valmistumiseeni menisi kuusi vuotta. Silloin olisin 26-vuotias. Olisi vielä ihan hyvin aikaa käydä palvelus loppuun, ja kuudessa vuodessa voi treenata tavoitteellisemmin sekä on aikaa parantua tästä C-paperit ansainneesta vaivasta. En tiedä huolisivatko minua enää kunniakomppaniaan. Sinne kuitenkin haluaisin.

Vielä suurempi haave olisi päästä sotakoiraohjaajaksi, henkeen ja vereen koiraihminen kun olen, ja jatkuvasti olen kouluttamassa itseäni siinä asiassa eteenpäin. Tänäänkin verijäljelle ja ensi kuussa kaksi viikonloppua varattu koirankouluttajakurssille ja kasvattajapäiville. Ensi vuoden alussa kotiin tulee palveluskoiraoikeudet omaava pentu. Niinisaloon on kuitenkin vaikea päästä Helsingistä käsin, mutta olisihan tässä kuudessa vuodessa aikaa miettiä asumisjärjestelyjä ja muuttaa perheyksikköni kanssa lähemmäksi länsirajaa...

tiistai 11. syyskuuta 2007

Muistoja, osa 1.

Lupasin kirjoittaa näitä asioita. Nyt, kun Santahaminasta poistumisesta on kulunut 1,5 kuukautta ja opiskeluelämäkin on alkanut, tuntuu vähän turvallisemmalta sanoa jotain. Täysin sanaton fiilis, mitä tulee intin loppumiseen. Sitä ei vain voi käsittää. Olen tässä 1,5 kuukauden aikana kirjoitellut muutamia täysin satunnaisia asioita, jotka ovat tulleet mieleen. Oli tarkoitus tehdä niistä yhtenäinen teksti, mutta tuntuu, että ne ovat parempia tälläisinä ajatuksina. Osa ei varmastikaan sanoa teille yhtään mitään, mutta minulle ne ovat muistoja, jotka saavat sen tunteen, että se on oikeasti tapahtunut. Tulen kirjoittamaan näitä vielä lisää. Tässä nyt muutama.

- Rhiannan Umbrella soi aina vastakkaisesta tuvasta
- Kuoroilta vastakkaisessa tuvassa, harjoittelivat Kaartin paluumarssia. Upseerikokelas tuli ovelle ja kysyi ”Mitäs helvettiä täällä tapahtuu?!”, johon pojat vastasivat harjoittelevansa marssia. Kokelas ei oikein voinut sanoa mitään ”vai niin, no, jatkakaa”. Pojat jatkoivat laulua monen muun tuvan voimin, laulettiin kovaa ja välillä myös korkealta.
- Hälvälän leirillä poteron kaivuu oli aika kokemus. Tuntui tuskalliselta ajatukselta, että täytyisi olla kahden metrin suojavallit, tarpeeksi tilaa, asepöytä jne. Kaivamiseen meni yllättävän paljon aikaa ja varsinkin itselläni oli vaikeaa, sillä omalla kohdallani oli metrin pituinen kanto, joka oli levittänyt juurensa ihan joka paikkaan. Sitä kantoa poiskaivaessa taistelulapioni jumittui täysin kuokka-asentoon ja jouduin loppujen lopuksi palauttamaankin sen siinä asennossa.
- Leirin jälkiseisessä tväl-materiaalin huollossa myös rouva yliluutnantti huomasi jumittuneen lapion. Yritin öljylläkin vääntää sitä auki, mutta en onnistunut. Yliluutnantti käski antaa lapio kokelaille ja, jos ei onnistuisi, pitäisi käydä hakemassa uusi. Kokelas haki sen lapion minulta ja sanoi, että ”Kuronen, haette tämän lapion kokelastuvasta illalla”. Vapaa-ajan alettua samainen kokelas kuitenkin ilmestyi tupaamme, ojensi lapion minulta ja sanoi, että ”Kuronen hakee itselleen uuden lapion varastolta.” Kaveri totesi myöhemmin, että reilua, ettei sentään tarvinnut hakea lapiota kokelastuvasta.
- Yksittäisen taistelijan seisomapotera naamiointeineen. Ensin otettiin 3x4 metrinen alue, josta irroitettiin maa palasina pois. Maalla oli tarkoitus naamioida potera myöhemmin, joten palasien tuli olla ehjiä ja tarpeeksi isoja. Tämän jälkeen haimme uudet ohjeet yliluutnantilta ja aloitimme kaivamisen. Tähän kului todella pitkä aika ja olimme valmiita vasta myöhään illalla. Piti kaivaa potero, johon mahtui yksi ihminen seisaaltaan ja hänelle myös poistumistie. Poterossa piti olla tarpeeksi tilaa tähystää aseella eikä ampuma-asennon hakeminen saanut olla vaikeaa, joten jouduimme useasti tekemään muutoksia poteroon, kun kaivamisen jälkeen huomasimme, ettei vieläkään pystynyt tähystämään kunnolla. Lisäksi aseelle piti tehdä asepöytä, jossa piti olla tarpeeksi tilaa käsille tukea asetta. Käytimme minua testi-ihmisenä, koska olin aika lähellä porukan keskipituutta (176 cm). Lisäksi poteron sivuilla sekä edessä piti olla kahden metrin pituiset vallit, jotka piilottaisivat taaksen sen ihmisen, joka tähystää poterossa. Edestä katsottuna ainoa aukko oli aseella ampumista varten ja poterosta katsottuna tähystäessä näki ainoastaan määrätyn alueen. Kaivoimme poteroa vuoroissa, niin, että tempo pysyisi koko ajan nopeana. Välillä jotkut eivät millään suostuneet tulemaan poterosta pois, koska halusivat olla hyödyksi. He eivät vain tajunneet, että hidastunut työtahti ei enää palvellut ketään. Itse sain kehuja alikersantilta, ”no niin, nyt alkaa näyttää siltä miltä pitää!”, kun sykin niin hyvin kuin vain pystyin. Kun viimein alikersantti sanoi, että potero on tarpeeksi syvä ja vallit tarpeeksi leveät ja korkeat, aloitimme naamioinnin. Nostelimme päivällä leikkaamamme maapalat takaisin vallien ja reunojen päälle niin, että hiekka katosi kokonaan näkyvistä. Se oli hauskaa! Kaivoimme ihan oikean poteron, joka täyttäisi kriteerit ja naamioimme sen niin, ettei sitä oikeastikaan erottanut ympäröivästä maastosta.
- Taakse poistu –käskystä arvon kärkijoukkue sai nauttia jo ennen lääkärin tarkastuksia, me heti tarkastusten jälkeen. Tätä harjoiteltiin myös yliluutnantin toimesta sulkeisharjoituksissa, joten olin kovin yllättynyt, kun Sasa kertoi, että heille kokelas opetti sen ”viimeisenä käskynään” heidän siirtyessään aliupseerikouluun. Meille tuli moneen kertaan juostua, sitä käytettiin rangaistuksena. Voi, kuinka usein saikaan kuulla ihanat sanat ”Joukkue! Ette ehtineet aikamääreisiin, taakse POISTU!”
- Hälvälässä tarkastettiin tarvikkeita leirin lopuksi ja aikamääreet olivat ihan naurettavan pieniä, ja jatkuvasti koko joukkue juoksi nuotiopaikan ympäri. Yhdellä kerralla tosin juostiin ihan syystä, koska kun meille annettiin käsky ”aikaa kiertää nuotio minuutti!” kaikki lähtivät juoksemaan ILMAN ASETTA. Eli siis ei näin! Aina ase mukaan, ellei toisin käsketa, ja ainakaan meillä niin ei käsketty kuin parina kertana ja nekin kerrat pääasiassa ampumaradalla.
- Ampumaratahetkiä on ikävä. Sen lisäksi, että ampuminen oli mukavaa, niin siellä joukkueeseen tuli aina tutustuttua parhaiten. Tulee vieläkin ikävä, kun ajattelee niitä hetkiä. Välillä tuntuu, että petin koko oman joukkueeni.
- Ensimmäisiltä viikoilta muistan sen polttavan auringon. Erityisesti polttavaa aurinkoa miettiessä mieleen tulee, kun harjoittelimme ampuma-asentoa yliluutnantin johdolla. Makasimme tunteja siellä auringossa. Silloin olin hädissäni, koska en löytänyt kunnon ampuma-asentoa enkä vielä tiennyt, että millainen tähtäinkuva tuottaisi hyvän tuloksen. Saatoin vain arvailla eikä asiassa ollut vielä rutiinia. Olin turvakurssin perusteella ajatellut, että minulla voi olla mahdollisuuksia hyviin ampumatuloksiin, joten petyin hieman, kun asennon hakeminen ei ollutkaan niin helppoa ensimmäisellä kerralla. Onneksi sitä harjoiteltiin paljon. Opettavaisin kokemus ampuma-asennon harjoittelussa oli se, kun meidän piti olla täysin liikkumatta samassa asennossa 5 minuuttia. Tositilanteeseen suhteutettuna todella lyhyt aika, mutta se auttoi tajuamaan mikä asennossa oli vikana, jos jonnekin alkoi särkeä. Toinen havainnollistava koulutus oli se, kun piti tehdä laukaus siten, että piipun päälle asetettiin 5 sentin kolikko eikä se saanut tippua.
- Minulla on vieläkin kelloraja ranteessa, vaikka en normaalisti rusketu ikinä. Se lämpö ja aurinko tuntuu ihan käsittämättömän kaukaiselta tällä hetkellä. Ihan kuin olisin nukkunut koko kesän, nyt koko intti on pelkkä kaukainen muisto, josta on vaikea saada otetta. Aina, kun ajattelen lämpöä ja aurinkoa ja kesää, näen silmissäni kuvan Santahaminan punaisesta tiilirakennuksista (Pstk:n rakennus, kauempana alakentällä 2 JK), silmien edessä avautuvasta lippukentästä (jossa seison siinä kohdassa, mihin joukkue aina kokoontui) ja sen päässä olevasta keltaisesta rakennuksesta. Samalla oikein tunnen sen lippiksen päässäni, vyön tunteen vyötäröllä ja sen ainoan painavan kohdan muuten loistavissa maihareissani.

perjantai 17. elokuuta 2007

Avasin television ja siellä kerrottiin, kuinka tänään varusmiehet vannoivat sotilasvalan Kulosaaressa. Heistä tuli kaartinjääkäreitä. Olin luullut päässeeni jo pahimman pettymyksen yli, mutta ei lähelläkään. Televisiokuvia katsoessa sisuskaluja väänsi ja tuntui niin pahalta.

torstai 9. elokuuta 2007

Kotona ollaan

Palveluskelpoisuusluokka muuttui C-luokaksi. Luokkani on pysyvä, mutta mahdotonta ei ole lähteä joskus uudestaan vaikka luokka onkin mikä on. Nämä paperit ovat sellaiset, mistä moni mies on haaveillut...

Eilen ja vielä tänään aamulla ajattelin, että aika helppo on lähteä eikä asia vaivannut juurikaan. Viime yönkin nukuin suhteellisen hyvin. Ajattelin, että sitä on jo yli kaksi viikkoa tullut itkettyä ja murehdittua, niin että tähän olisi jotenkin valmistautunut. Voi, kuinka väärässä olinkaan. Ihan käsittämättömän paska fiilis nyt. Varuskunnassa bussipysäkillä istuessa sitä vain mietti, että ei missään muualla haluaisi olla tällä hetkellä yhtä paljoa kuin siellä. Oman joukkueen luona, omassa tuvassa.

Bussi tuli ja kohta lähdinkin portista ulos, eikä sinne ole enää paluuta ilman lupaa.

Sain muuten tietää P-kokeiden tulokset, vaikka lähdinkin. P1-kokeen perusteella olin hyvin sopiva (eli myös RUK-kelpoinen) ja P2-kokeen perusteella olisin kelvannut aliupseerikouluun. Tulokset sitä mitä odotinkin, P2-kokeessa näkyy itseluottamuksen roima puute.

Kirjoitan varmaan jotain vielä joskus, mutta nyt täytyy sulatella. Aika kova pala purtavaksi.

sunnuntai 5. elokuuta 2007

Viimeistä viedään?

En ikimaailmassa olisi kuvitellut, että joudun vain neljän viikon palveluksen jälkeen pohtimaan, että onkohan se reservin aurinko lähempänä kuin haluaisikaan. Eräs vanha vamma - jonka olemassaolon kyllä tiedostin, mutta jonka paluuta en todellakaan osannut ennustaa - on alkanut vaivata enkä ole ihan terve nyt. Vaikeinta on se, etten tiedä kuinka kauan tästä toipuminen vie aikaa. Se voi viedä ihan mitä vain vaikkapa kahdesta viikosta kahteen vuoteen. Jos tietäisi tarkasti kuinka nopeasti toipuisi, tämä olisin helpompaa. Tietäisi, että kannattaisiko jatkaa yrittämistä. Vaikka en itse keskeyttäisikään, E:n paperit ovat nyt uhkaavan lähellä.

Soneralla on vaihteeksi ollut ongelmia HOASnetin kanssa ja niinpä koko netti on ollut pimeänä koko viikonlopun. Nyt olen vanhempieni luona käymässä ja yritän kamalalla kiireellä kirjoittaa jotain ylös, sillä ihan kohta täytyy lähteä kodin kautta takaisin varuskuntaan. En voi kirjoittaa tarkkaa päiväkohtaista kuvausta, vaan yritän nyt selostaa jotenkin mitä päivät pitivät sisällään.

Viimeisen kahden viikon aikana olemme ampuneet paljon. Olemme silti ampuneet vain makuuasennosta, mutta asiaa on vaikeutettu pienemmillä tauluilla, jotka ovat vain tietyn ajan näkyvissä eikä maalia saa tähdä silloin, kun taulu on poissa. Tässä ammunnassa ampuma-asennon merkitys kasvaa erityisen paljon. Olen kuitenkin osottautunut olevani edelleen hyvä ampumaan ja alkuhapuilusta päästyäni hyvä tahti jatkuu, vaikka tietenkään aina ei voi onnistua.

Ensimmäisellä viikolla jouduin hakemaan vapautusta, koska kuumetta nousi ja loppujen lopuksi myös vereni tulehdusarvot olivat koholla. Kolme päivää vapautusta, joten en kamalasti muista mitä muut ovat tehneet silloin. Tetsanneet ainakin (ryömineet, kontanneet, syöksyneet jne metsässä, aika rankkaa puuhaa), lisäksi muistan, että päivät sisälsivät ensimmäistä kertaa suunnistuskoulutusta ja muutamana päivänä myös erilaisia pallopelejä liikuntakoulutuksen muodossa. Perjantaina, jolloin pääsin ensimmäistä kertaa osallistumaan taas koulutukseen, oli P2-koe (iiiiiso liuta psykologisia kysymyksiä) ja erilaisia luentoja, kuten liikennekoulutusta ja kuljetuskomppanian esittelyä, myös ruokalantäti kävi juttelemassa meille.

Lauantaina kävimme ampumaradalla jälleen (jossa lunastimme yksikköupseerilta luvan käydä päivä sotilaskodissa, koska kerämisimme seitsemän laatikollista hylsyjä radan ympäristöstä) ja illalla lähdimme "majohajoon" eli majoitusharjoitukseen, jonka tarkoitus oli valmentaa meitä tulevan viikon leiriin. Majohajossa opettelemimme teltan pystyttämistä, kaminan sytyttämistä ja lähivartiomiehen toimintaa. Saimme myös juosta pitkin mäkiä, kun harjoittelimme asemarallia. Tämä siis tarkoittaa sitä, että jokaiselle taisteluparille on johtajien toimesta määrätty paikka, jossa taistelijapari tähystää vihollista. Kun kajahtaa huuto "asemaan", täytyy vastata huutoon ja singahtaa omaan asemaan tähystämään. "Suoja-asemaan" taas tarkoittaa teltoilla palaamista. Näitä sitten huudetaan peräkkäin useamman kerran, jotta reitin omalle paikalle osaisi pimeässäkin. Yöllä emme harjoitelleet enää tätä, mutta saimme kyllä kokea mukavan herätyksen, että herra kersantti huudahti "HÄLYTYS!" ja kaikki singahtelivat omille paikoillaan siinä varustuksessa mitä nyt päällä sattui olemaan.

Aika rankka leiri oli siinä mielessä, että paine oli jatkuvasti läsnä. Harvoin ehti ruokaillakaan kunnolla, kun aina oli hirveä kiire tehdä jotain muuta. Teltan kokoamiseen annettiin tietty aikamäärä (20 min, minun ryhmälläni puolijoukkueteltta), johon täytyi päästä, jos halusi päästä pälkähästä. Minun ryhmäni ei ihan tässä tehtävässä onnistunut, vaikka viimeisellä yrityksessä hieroimme naamiointiverkkoa ja kaminaa yökahteen asti, vaikka muut ryhmät menivät nukkumaan jo kahdeltatoista... No, ei voi mitään. Vähäinen uni oli siis taattu ja täyspakkauksen kantaminen muiden telttakamojen ohella oli sekin kokemus. Sunnuntaipäivä kului majohajosta palaamiseen, telttakamojen ym. tavaroiden hoitamiseen sekä ´jälleen ampumaradalla vierailemisen jälkeen aseen huoltamiseen.

Sunnuntain ja maanantain välisen yön vietin ensimmäisenä apupäivystäjänä, joka tarkoittaa yksikön valvomista tiettyinä aikoina. Ensin valvoin illalla, että oikea päivystäjä pääsi sotilaskotiin ja seuraavan kerran valvoin klo 12 - 03. Sitten herätys ihan normaalisti klo 5.50 ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen oli lähtö Hälvälään ensimmäiselle leirille. Pakkauduimme busseihin ja reitti Hälvälään kulki alkumatkasta pelottavan lähellä omaa kotiani. Leiripaikalle päästyämme jalkauduimme, otimme täyspakkaukset kantoon (täysi reppu, taisteluvyö, ase sekä kypärä) ja lähdimme kulkemaan leiripaikalle. Sinne päästyämme totuttauduimme hetken paikkaan, ja etsimme omalle ryhmälle leiripaikan. Ilta kului poteron kaivuun ja teltan pystytyksen merkeissä, sekä ison seisomapoteron kaivuuseen. Olin ryhmän keskipituinen (176 cm), joten toimin testaajana ja poterosta kaivettiin niin syvä, että mahduin seisomaan sinne hyvin ja suojavalleista tehtiin niin korkeat, että peityin niiden taakse. Hävyttömän monta tuntia meni ryhmältäni sen kaivamiseen, mutta sentään lopputulos oli hyvä. Asemarallista ja vähästä unesta väsynyt kroppani oli täysin nukkumavalmis, kun talsimme teltoille. Samaan aikaan alkoi sataa ja sade yltyi hyvinkin rankaksi. Otin ensimmäisen vartiovuoron ja loppuyön nukuin jalat vesilammikossa.

Tiistai oli yhtä litimärkä päivä, vettä satoi kuin saavista kaatamalla ja varusteet olivat läpimärät. Jatkoimme asemarallia ja poteroiden kaivamista, sekä kävimme 10 kilometrin suunnistusmarssilla taisteluvarustus niskassa. Loppumatkasta jalat olivat kyllä hellinä ja ensimmäistä kertaa palvelumaiharit vaivasivat. Mieltä ei paljoakaan piristänyt viimeisen kahden kilometrin aikana tapahtunut oikaisu suon kautta, mutta minkäs teet. Perille päästiin ja kaiken kruunasi myös sauna. Ruokailun jälkeen meidät pakattiin masin lavalle ja koska ulkona satoi edelleen rankasti, kouluttajat olivat järjestäneet päivän ensiapurastit sisätiloihin. Kolme rastia olivat aiheista evakuointi (miten kuljetat haavoittuneen pois taistelukentältä, painesiteen sitominen ja tajuttoman asento). Oli muuten jännittävä tunnelma masin lavalla, kun siellä oli aivan pimeää ja pressun kulmista paistavat auringonsäteet valaisivat vain hieman, eikä nähnyt muuta kuin aseiden piippuja ja kypäräpäisiä siluetteja.

Iltapäivällä naamioidessamme telttaa ja siinä ohessa nauttiessamme asemarallista alussa mainitsemani vanha vaiva sitten palasi oikein rytäkällä takaisin. Yritin sinnitellä, mutta aina ei vain pysty. Jouduin pyytämään yliluutnantilta lupaa päästä sidontapaikalle lepäämään yöksi ja loppujen lopuksi vietin siellä koko leirin. En voi kertoa paljoakaan siitä mitä joukkueeni luona tapahtui silloin, kun olin poissa. Keskiviikko oli käsittääkseni pitkä päivä eikä unta tai lepoa ollut paljoakaan. Silloin joukkueelle jaettiin myös räkäpäitä ja muut joukkueet hyökkäsivät toistensa kimppuun. Torstaina palasin ryhmäni luokse, purin teltan heidän kanssa ja palasin heidän mukana bussipaikalle. (Ikinä ei ole sanonta "kiire odottamaan" tuntunut yhtä käsinkosketeltavana kuin viime torstaina, johtajien toimesta hirveetä huutoa ja hoputtamista, vaikka se johti useimmiten siihen, että istuimme puoli tuntia paikoillamme vain odottamassa. Samassa rytäkässä ja kiireessä löin sitten itseäni rynnäkkökiväärin perällä naamaan, seuraukseni kiva mustelma huuleessa. Tätä kirjoittaessa se on jo paljon parempi.) Saavuttuamme takaisin Santahaminaan huolsimme jälleen leirivarusteita ja aseita. Torstai-illalla kävin lääkärissä ja sovin hänen kanssaan, että mietin vielä viikonlopun yli tätä asiaa.

Perjantaina jälleen ampumaradalle, jossa jatkoimme kääntyviin tauluihin ampumista. Hirveä kiire taas ei mihinkään ja ruokailun jälkeen oli edelleen nälkä, koska en ehdinyt syödä kuin kolme lusikallista ruokaa. Matka jatkui kohti suunnistuskoulutusta, joka ei oman partioni osalta mennyt ihan nappiin. Eräs jäsen halusi lähteä kiertämään reittiä vastakkaisessa suunnassa ja johdatti meidät vielä ihan väärään paikkaan. Olimme aivan jäljessä muista ja kokelas oli huonolla tuulella. Iltapäivällä jälleen aseiden huoltoa ja viimein alkoi tuntua, että loma alkaa olla lähellä. Ruokailun jälkeen kaappien särmäystä ja kuudelta pääsimme lähtemään.

Kamalasti enemmän olisi kerrottavaa, mutta nyt ei kerta kaikkiaan enää ehdi. Yhden asian voin sanoa: tuolla jatkuvasti kehotetaan juomaan paljon, ettei nestetasapaino heittelehdi. Joskus on jopa juotu valvotusti. Tästä huolimatta mahdollisuutta käydä vessassa ei todellakaan järjestetä siihen tahtiin kuin pitäisi juoda, joka on melkoisen raivostuttavaa. (Selvennykseksi: Minulla on paha tapa puhua aina vain "vessassa käymisestä" riippumatta siitä, että onko tarve käydä nestemäisellä vai
kiinteällä, tai olenko menossa neljän seinän sisälle vai kiven taakse.
Alikersanttikin jaksoi huomauttaa minulle leirillä oltaessa,
että "täällä ei pääse vessaan", kun kysyin joka kerta lupaa päästä
asioille juuri sillä ilmaisulla.)

Katsotaan nyt mitä tapahtuu, huomenna uudestaan lääkärille juttelemaan. Vaikka kuinka yrittäisin selittää, en usko, että voisitte ikinä ymmärtää miltä minusta tuntuu nyt.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2007

Varautukaa hehtaarikirjoitukseen

Seuraava teksti on kirjoitettu osissa kolmen eri päivän aikana. Sen takia tuntemukset voivat hieman vaihdella näissä viikon selostuksen ulkopuolisissa jutuissa...

Seuraavat kaksi kappaletta ovat perjantaina kirjoitettuja: Hartaasti odotettu loma on täällä VIIMEIN. Kello on vasta yhdeksän, mutta olen aivan nukahtamisen partaalla, vaikka ennen inttiä valvominen saattoi helposti venähtää kahteen tai kolmeen yöllä. Tähän vaikuttanee toki aikaiset herätykset, jotka ovat olleet päivästä vaihdellen aikavälillä 5.20 - 5.50. Yllättävän kivuttomasti ovat herätykset menneet, vaikka olen aina ollut ihan superaamu-uninen. Nyt ensimmäiset kolme minuuttia menevät aamupöhnässä ja sitten jo selkenee.

Yksikköni on sotilaspoliisikomppania, jossa aloitti 13 naista. Kranaatinheitinkomppaniassa aloitti 7 naista. Ensin mainitusta komppaniasta on poistunut kaksi naista, jälkimmäisestä ei viimeistään tietojen mukaan lähtenyt kukaan. Tulevat kaksi viikkoa ovat ainakin Spolkissa fyysisesti raskaita ja jälkimmäisellä viikolla on Hälvälän leiri, joten katsotaan ketkä pysyvät matkassa. Toivottavasti kaikki!

Maanantai 9.7.

Vähän ennen yhtä saavuin Herttoniemeen, jossa tapasin Sasan, Tomin ja Simon. Oli todella outo ja epätodellinen olo, jännitti kamalasti eikä tiennyt yhtään mitä oli vastassa. Saavuimme portille puoli kahden aikoihin ja juuri silloin, kun seisoimme rivissä odottamassa vuoroamme siirtyä pasiin, parkkipaikalle kaarsi MTV3:n uutisauto, joka saapui kuvaamaan. Myöhemmin kuulin, että olin näkynyt uutisissa. Kävi vähän huono tuuri ja jäin ainoana seisomaan aidan viereen, kun kaikki minulle tutut ihmiset pääsivät pasiin, mutta itse en enää mahtunutkaan. Ei siinä mitään, alokkaita ohjaava sotilaspoliisi oli äärimmäisen kiinnostunut tenttaamaan minulta kaikkea ja tuntui testaavan, että kuinka paljon oikeastaan tiedän intistä. Uskoisin, että osoitin ottaneeni selvää asioista.

Viimein tuli minun vuoroni astua pasin kyytiin ja minut monen muun pojan kanssa kuljetettiin ruokalan pihalle, josta mentiin huumekoiran tarkastettavaksi. Sieltä liikuntasaliin, jossa minua kohtasi SUURI yllätys: näin Sasan istuman kranaatinheitinkomppanian pöydässä. Meni kyllä pasmat sekaisin hetkeksi, kun oli jatkuvasti olettanut, että naisista tulee vain spolleja. Sormet ja varpaat ristissä kävelin pöydän luokse ja odotin piinaavan hitaasti etenevässä jonossa tietoa sijoituspaikastani. Huojennuin suuresti, kun löysin itseni sotilaspoliisikomppaniasta. Pöydässä munkkikahvit ja lomakkeen täyttöä, ja samasta pöydästä löysin Tomin ja Simon. Joku inttipoika (myöhemmin osottautui KJTK:n ”sosiaalimieheksi”) kertoi kuulleensa, että Santikseen olisi tulossa naisia jopa 20 kappaletta tänä vuonna.

Munkkikahvit syötyämme lähdimme kasarmille, jossa selvisi tupa ja joukkueeni (kuntoluokastaan huonoimpaan joukkueeseen laitettiin, kun ilmoitin liikunnan määrän vaihtelevan 1 – 4 kertaan viikossa). Jälleen lomakkeen täyttöä, jossa kyseltiin perustietoja itsestä, huoltajan yhteystietoja ja omia harrastuksia. Tämän jälkeen suunta kohta varusvarastoa, jonne saapumisen jälkeen varusvaraston henkilökunta oli juuri aloittanut kahvitauon, jonka päättymistä odottelimme 40 minuuttia auringonpaisteessa. Viimein saatiin varusteet ja selvisi, että täytyy raahata se kamala säkki hieman pidemmällä olevalle spolkin kasarmille. No, ei siinä mitään, säkki kantoon ja ainoana kannoin sen kertaakaan pysähtymättä Kaartinkasarmin ulko-ovelle. (Myöhemmin sain havaita, että sen paino ei ollut mitään verrattuna myöhemmin saatavaan toiseen säkkiin, jossa oli loputkin tavarat.)

Varustarkastuksen jälkeen inttikuteet niskaan ja ruokailuun, jota ennen harjoiteltiin hieman kolmirivin perusteita. Ruokailussa taas nautimme lihasopasta ja ruokailukäytöksen perusteiden harjoittelemisesta (saa istua vasta, kun yksi pöytä on täynnä ja viimeinen saapuva antaa luvan, ja pöydästä noustaan koko joukkueen kanssa yhdessä, ja ruokailun aikana sormimerkeillä osoitetaan paljon on aikaa syödä). Ruokailun jälkeen järjestettiin kaappi loppuun ja kokeiltiin varusteita. Lähes kaikki olivat sopivia, mitä nyt t-paidat, takit ja housut olivat isoja, mutta eivät mitenkään häiritsevän suuria.

Tuvan esimies on nainen ja sama alikersantti on myös yksi joukkueemme kolmesta alikista. Toiset kaksi ovat miehiä. Ovat tiukentaneet kuria viime viikon aikana selvästi, mutta mitään valitettavaa ei ole. Apua saa, jos tarvitsee. Joka tapauksessa, ensimmäisen päivän ilta meni punkan (sängyn petaamista oikeaoppisesti) ja pinkan (päiväpeiton oikeaoppista taittelua penkille, jossa se on yön ajan) tekemistä harjoitellessa sekä tupakavereihin tutustuessa. Yöllä en nukkunut ollenkaan ja aamulla lihaksia särki, niin käy aina, kun nukun uudessa sängyssä.

Tiistai 10.7.

Kauan odotettu aamuherätys koitti, siinä ei ollut oikeastaan mitään ihmeellistä. Ohjatut aamutoimet (tuville huudetaan aikoja, joiden mukaan tietää kuinka paljon aikaa on vessaan lähtöön ja mitä siihen mennessä pitäisi olla valmiina, ja vessassa saa olla vain tietyn aikaa, alussa 5 minuuttia, nykyään vain 2 minuuttia). Muodossa marssittiin muonituskeskuksen, mukesin, pihalle odottamaan aamupalalle pääsyä. Tuli ihan hirveä tuskanhiki ja oksetti, harkitsin pyytää lupaa poistua muodosta, mutta sinnittelin. Oli ihan mielettömän surkea olo, mutta onneksi aamupalalla olo parani hieman.

Aamupalan jälkeen oli joukkueen johtajan yliluutnantti F:n esittely ja pieni oppitunti, jonka jälkeen saimme Sotilaan käsikirjat. Tämän jälkeen oli rastikoulutusta aiheina tervehtiminen ja arvomerkit, apupäivystys sekä toimistokäyttäytyminen. Tämän jälkeen ruokailemaan ja sieltä suoraan ensimmäisiin sulkeisiin ylil F:n johdolla. Loppupäivä oppitunteja, joissa lähinnä esiteltiin henkilökuntaa. Ruokailun jälkeen palloiltiin kasarmilla ja joillakin oli siivouspalvelua. Illalla menimme pakolliseen sotilaskotiin tutustumiseen, jossa saimme munkit ja limut. Nämä tosin söimme ennen kuin annettiin lupaa, koska kukaan ei kertonut, ettei niihin saanut koskea ja edellinen pöytä oli jo täydessä vauhdissa syömässä niitä...

Illalla siivouspalvelua, juuri ja juuri meni tupa läpi. Oli myös epäselvyyksiä vapaa-ajan alkamisessa (en tiedä mitä olen tarkoittanut tällä, kun olen kirjoittanut sen vihkooni) ja olen myös tuskaillut, että miten tahtimarssi voi olla niin vaikeaa joillekin sekä todennut, että pinkkani oli vähän puutteellinen. Illalla oli 37,5 astetta lämpöä ja uni maistui, nukahdin melkein heti ja nukuin oikein hyvin.

Keskiviikko 11.7.

Muodosta hävinnyt yksi ruotu, kun poikia oli keskeyttänyt kolme kappaletta. Ruokailujen ohella oli oppitunteja (everstin tervehdys, oikeusasioita ja varusmiehen velvollisuuksia), pesutuvassa käynti, sulkeisharjoitus ja omien rynnäkkökiväärien lunastaminen. Siivouspalvelussa tupa ei mennyt läpi ensimmäisellä kerralla, mutta uusintatarkastuksessa tupa oli jo ”hyvä”. Keskiviikkona olivat myös ensimmäiset iltavapaat, jotkut lähtivät heti lenkille ja jotkut sodeen. Itselläni edelleen lämpöä ja tuolloin myös päänsärkyä, joten jäin punkkaan lepäämään. Polvikin oli oireillut ensimmäistä kertaa tänään, joten en halunnut rasittaa sitä turhaan.

Keskiviikkona kuri koventui selvästi. Tervehtimistä ja puhuttelua vaadittiin, ja muodossa piti käytätytyä särmästi. Toisen komppanian alikersantti käveli ohi, kun seisoimme mukesin pihalla ja totesi, että ”hirveä natsikuri”. Tähän alikersanttimme totesi vain, että ”itsekuri on kureista jaloin”. Jatkuvasti jaksetaan muistuttaa, että olemme kunniakomppania ja meidän tulee pystyä seisomaan pitkiä aikoja paikoillaan, täysin liikkumatta. Illalla oli myös kurinpalautusta, koska ihmiset olivat räplänneet kännyköitä ja soittimia vapaa-ajan päättymisen jälkeen: lisää siivouspalvelua, jonka jälkeen meidän tupa sai kehuja olemalla ”erittäin hyvä tupa”.

Torstai 12.7.

Olin ihan pihalla, kun tuli herätys. Nukuin todella sikeästi, mutta aamulla sain kuulla ”natisseeni” ja tuhisseeni. Kait se johtui siitä, että nenä oli niin tukossa ettei henki kulkenut tavalliseen tahtiin.

Päivän ohjelmaan kuului sulkeiset, aseeseen tutustumista ja kolme tuntia luentoja. Ensimmäistä kertaa myös otti oikeasti aivoon, kun kamalassa helteessa juostiin takit päällä paikasta toiseen, päätä särki ja tuntui, ettei kukaan tiennyt mistään mitään.

Aseen kanssa oli ongelmia taittoperän kanssa, en vain mitenkään saanut sitä taitettua, vaikka yliluutnatti ja alikersantti onnistuivat siinä helposti. Hävetti ihan mielettömästi, kun yliluutnatti sanoi, että täytyy näköjään hankkia lisää sormivoimia. Nykyään sen kanssa ei ole ollut ongelmia, sillä olen tajunnut ottaa otteen paljon alempaa. Taisin aikaisemmin vääntää vain väärässä kulmassa. Myös aseen purkamisessa kannen kiinnittäminen tuotti ongelmia ja olin jo ihan hermoraunion partaalla, kun yritin monta minuuttia saada sitä kiinni. Tekniikkajuttu sekin, yritin tehdä sen aivan liian nopeasti ja nykyisin ei ole mitään ongelmia, kun painan sen voimakkaasti, mutta rauhallisesti kiinni. Olen usein yksi nopeimmista lukon irroittajista ja kiinnittäjistä. Aseeseen liittyen harjoittelimme myös lippaan lipastamista luodeilla ja luodin poistamista aseesta lataamisen jälkeen. Polviasento on kamala, milloinkohan siihen tottuu...

Luennoilla käsiteltiin muun muassa luodin lentorataa ja luodin kulkuun vaikuttavia asioita. Lisäksi oli erään everstiluutnantin pitämä turvallisuuspoliittinen luento, joka oli oikein kiinnostava. Toivoin, että se olisi herättänyt keskustelua, mutta valitettavasti kaikki pysyivät hyvin hiljaa, kun oli aika esittää kysymyksiä. Minullakin olisi ollut jotain asiaa, mutta en voinut välttyä siltä ajatukselta, että jos kysyn jotain, hidastan kaikkien muiden ruokailuun pääsemistä. Tyhmää, mutta minkäs teet.

Siivoustarkastuksen yhteydessä saimme havaita, että enää ei pääsisi helpolla läpi. Alikersantti ryömi lattioilla ja sänkyjen alla, ja muisti varmasti tutkia jokaisen kulman. Oli kuulemma puhtaampaa, kuin oli olettanut, mutta läpi ei mennyt. Uuden siivouksen jälkeen näytettiin vihreää valoa ja alettiin odottaa iltavapaiden alkua. Illalla oli edelleen 37,5 astetta lämpöä enkä vieläkään uskaltanut lähteä lenkille, vaikka eräs naisalikersantti tarjoutui esittelemään kuntsarilenkin reitin. Sen sijaan puhuin puhelimessa loppuillan ja yritin vähän opiskella Sotilaan käsikirjaa.

Perjantai 13.7.

Tältä päivältä unohdin kirjoittaa muistiinpanot samana päivänä. Kirjoitin niitä kyllä lauantaina, mutta ilmeisesti moni asia on jo unohtunut, koska muistiinpanot olivat hyvin lyhyet.

Päivään kuului kuitenkin aserasteja, joilla käsiteltiin tähtäämistä ja sitä, että mitä pitäisi nähdä, kun tähtää. Lisäksi harjoiteltiin käyttäytymistä ja sääntöjä ampumaradalla sekä harjoiteltiin kolmiotähtäystä. Viimeisin meni hyvin, kaikki kolme pistettä olivat lähes pystysuorassa toisiinsa nähden ja centin pituisella matkalla. Päivällä oli myös luentoja (siivousoppitunti ja komppanian päällikön puhe) sekä tahtimarssisulkeiset.

Illan siivouksessa oli taas nauru herkässä, kun rangaistuksena ikkunan auki unohtamisessa siivoustarkastuksen yhteydessä kaksi alikersanttia laittoivat huoneen pimeäksi ja alkoivat ryömiä lattioilla taskulamput kädessä. Pieni kivi löytyi lattialta ja alikersantit määräsivät kuuden tytön viemään ”siirtolohkareen” roskiin. Oli vähän turhankin hauskaa, sillä naurua oli mahdoton pidättää. Muutenkin on jo alkanut huomata, että väsymys vaikeuttaa pokan pitämistä huomattavasti.

Illalla kävin ensimmäistä kertaa sotilaskodissa vapaa-ajalla ja ennen sitä osallistuin vapaaehtoiseen asekoulutukseen, jonne osallistumisesta sai lisäpisteitä johtajakoulutuksia ajatellen. Koko aika oikeastaan vain irroitettiin ja kiinnitettiin lukkoa, joka oli hauskaa. Naisten tupa unohdettiin tarkastaa illalla, odotimme vain ja yhtäkkiä kuulutettiin, että hiljaisuus alkaa. Ei näin.

Lauantai 14.7.

Olen kirjoittanut, että ”klo 5.30 herätys alkaa olla aika helppo”. Aamupalalta mentiin suoraan auditorioon suorittamaan P1-koetta, jossa oli erilaisia älykkyyttä testaavia tehtäviä: kuvioita, kielitehtäviä ja matematiikkaa. Ensimmäinen harmittaa kovasti, koska 8 kuvioon jäi vastaamatta, kun viimeistä minuuttia ei ikinä kuulutettu vaan aika loppuikin ihan yhtäkkiä. Kulutin ihan mielettömästi aikaa yhteen tehtävään ja ihan turhaan. Jokaiseen osioon oli siis aikaa vastata vain joidenkin tiettyjen minuuttien verran eivätkä ajat olleet mitenkään kamalan pitkiä. Jokaisia tehtäviä oli 40 ja vastausvaihtoehdoista piti valita oikea. Vastauksieni määrä: 32 kuviota, 40 kielitehtävää ja 22 matikkaa. Tuloksia ei ole tullut vielä, joten en tiedä monta pistettä sain. Toivottavasti kuitenkin AUK-kelpoisuuden verran...

Muuten päivä sisälsi vanhojen kertausta sulkeisissa, sosiaalikuraattorin oppitunnin, KJTK-infon (Kaartin Jääkäritoimikunta) ja liikuntakoulutusta. Päivällä oli myös sotilaallisen käytöksen kertaamista.

Naisten tuvalle määrättiin kolme kertaa siivouspalvelu, koska tuvassamme on kolmen eri joukkueen tyttöä. Ärsytti suunnattomasti ja sama asia on tullut useamminkin kerran esille. Suuttumuksessani pyysin yhden miespuolisen palvelustoverin ”painumaan helvettiin siitä”, kun tämä tuli avautumaan siitä, että siivoan kunnolla. Ei kuulemma tarvitse siivota kamalan hyvin portaikkoja, koska ne menevät kuitenkin likaiseksi. Valitettavasti vain portaikossa olevat ilmastointikanavat ovat suoraan yhteydessä tupiimme, joten kyllä hieman ottaa aivoon olla muutenkin nuhaisen nenäni kanssa, jos vielä paskan määrän annetaan rauhassa lisääntyä.

Iltavapailla siistin maihareita seuraavalle päivällä (tähän asti olimme käyttäneet vain lenkkareita) ja kävin tapaamassa Sasaa sodessa. Illalla oli ensimmäistä kertaa piinaavan kamala ikävä koiraa, oikeastaan niin ikävä, että tuli jo paha mieli. Lauantai oli kuitenkin ensimmäinen päivä, kun kuumeinen olo oli poissa.

Sunnuntai 15.7.

Herätys oli sunnuntain kunniaksi kahdeksalta, mutta heräsin tupakavereiden härväämiseen jo seitsemältä. Ärsytti. Ärsyyntymistä lisäsi se, että pojat eivät olleet vetäneet vessaa aamutoimiensa aikana ja virtsaa oli vähän siellä sun täällä. Käsittämätöntä, etteivät täysi-ikäiset ihmiset osaa käydä vessassa. Aamulla siivottiin tupia, sillä oli koittanut päivä, jolloin omaiset tulivat käymään.

Aamupalan jälkeen oli sulkeisia ja järjestäytyminen eräälle hiekkakentälle, jossa oli pitkä odotusaika ja myöhästyttiin 20 minuuttia kaiken aloittamisesta. Tämä siis tarkoitta myös sitä kahtakymmentä minuuttia pois yhteisestä ajastamme omaistemme kanssa. Harmitti. Pitkään seisoimme paikallamme ja tämä johti siihen, että yksi poika pyörtyi. Kapteeni neuvoi kaikkia heilumaan päkiöiltä kantapäille, jotta happi kiertäisi, ja lopulta määräsi ”tauko paikalla”, jolloin sai heilua enemmänkin. Viimein kohtasi hetki, jolloin puheiden pitäminen aloitettiin ja saatiin etsiä omaisemme. Kaksi kaveriani olivat tulleet paikalle ja oli kiva nähdä heitä, vaikka sää olikin surkea (se muuten kirkastui loppupäiväksi, mutta silloin kaikki olivat jo lähteneet).

Kavereiden lähtö oli aika haikea. Loppupäivä oli muutenkin aika vaikea, koska ikävä ja väsymys vaivasi, ja lisäksi ruokailuun jonottaessamme yksi tupakaveri pyörtyi ja voi niin huonosti, että tämä kiidätettiin varuskuntasairaalaan. Ruokaillessa tuli kyyneleet silmiin, mutta onneksi kaikki suhtautuivat rauhallisesti, niin pääsi siitäkin nopeasti ohi.

Ruokailun jälkeen oli evakointiharjoittelua, jossa piti tyhjentää talo ihmisistä nopeasti. Samaan aikaan oli kuitenkin joidenkin toisten omaistenpäivä ja 1. Jääkärikomppaniasta oli tullut puhelu, jossa järkyttyneet omaiset olivat tulleet huolestuneina kyselemään mikä on hätänä. Niinpä evakuointiharjoitukset keskeytettiin. Illalla ennen nukkumaanmenoa sitten otettiin kerran uusiksi.

Illalla meille kirkkoon kuulumattomille pidettiin etiikan oppitunti sillä aikaa, kun muut olivat tulokirkossa.. Oppitunnin piti miespuolinen sosiaalikuraattorimme, josta tuli mieleeni lukion ET:n opettajani. Tunti oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja virkistävä tämän ”puolestasi ajatellaan” –asetelman keskellä, sillä pysähdyimme miettimään onko oikeutettua sotaa ja mietimme myös sitä, että minkä asioiden puolesta olisi valmis painamaan liipaisimesta. Keskustelulle varattu aikakin venähti, koska kaikilla oli jatkuvasti jotain sanottavaa ja keskustelu soljui mukavasti eteenpäin. Pääsimme oppitunnilta pois paljon aikaisemmin kuin kirkossa olijat ja vapaa-ajan alkua odotellessamme tutustuin paremmin myös joihinkin miespuolisiin palvelustovereihin.

Vapaa-ajalla kuuntelin musiikkia, joka on äärimmäisen hyvä rauhoittumisen keino itselleni. Henkisesti raskaan päivään sinetöi valitettavasti se, että yöllä yksi henkilö sai sairaskohtauksen ja jouduttiin kutsua ambulanssi. Odotus oli piinaavaa, mutta onneksi kaikki oli kunnossa.

Maanantai 16.7.

Vaikka aamutoimissa olin jostain syystä aivan myöhässä kaikesta, niin päivä oli melko helppo, sillä oikeastaan koko päivä oli varattu terveystarkastuksille. Sen ohessa vain tehtiin jotain harjoituksia, kuten ”ammuntaa rynnäkkökiväärillä” (olen kirjoittanut näin muistiinpanoihini, mutta emme kyllä ole ampuneet tuolloin, joten en ole ihan varma mitä olen tarkoittanut) ja harjoiteltiin jälleen aseen purkamista ja lipastamista. Kerrattiin myös päivystäjän tehtäviä ja juteltiin joukkueemme alikersanttien kanssa. Vaikka he ovat syntyneet samana vuonna kuin minä, on hassua, kuinka paljon vanhempina heidät kokee.

Terveystarkastuksissa näkö oli edelleen oikein hyvä, paino oli tippunut kilon ja verenpainekin oli hyvin, vaikka stressasin sitä etukäteen. Kuulo oli huonontunut aika paljon sitten tammikuun 2006, yksi tulos jopa hylkäyksen puolella, mutta lääkäri sanoi flunssani selittävän sen.

Päivään kuuluivat myös seuraavan päivän cooperin jännittäminen, arvomerkkitesti (22/22 pistettä) ja tyttöjen kanssa keskusteleminen. Muutama mietti jo keskeyttämistä.

Tiistai 17.7.

Yöllä suonenveto ja aamulla kipeän jalan lisäksi päänsärky. Aamulla yritin kuitenkin keskittyä olemaan mahdollismman nopea, jotta edellisen aamun hitaus ei toistuisi. Onnistuin tavoitteessani. Ennen cooperia meillä oli sulkeiskoulutusta ensimmäistä kertaa aseiden kanssa, ja harjoittelimme piinaavan hitaasti aseotteita. Kädet tärisivät, kun kannatteli asetta suorin käsin pitkiä aikoja. Onneksi en ollut ainoa jolle se oli raskasta, myös monet pojat valittelivat jälkikäteen, että oli ollut aika hankalaa.

Sen jälkeen koitti sitten cooper, joka meni kyllä niiiiiin penkin alle kuin vain voi mennä. Tulos oli 2110 metriä ja tämä oli täydellinen pettymys sekä järkytys, jota en vieläkään voi käsittää täysin. Juoksin yli 300 metriä huonommin kuin oli tavoite ja kaiken lisäksi yli 100 metriä huonommin kuin vuosi sitten, vaikka sitä ennen en ollut juossut melkeimpä yhtään ja viimeisen vuoden aikana olen treenannutkin. Jalat eivät olleet edes hapoilla, mutta kun oksettaa, niin minkäs teet. Juoksimme kyllä helteessä sen, mutta olin kyllä pyrkinyt juomaan nestettä tarpeeksi.

Cooperin jälkeen kävi ensimmäistä kertaa tosissaan mielessäni, että onkohan tämä nyt sitten ollenkaan minun juttuni, jos juoksen näin huonosti. Koko loppupäivän tunsin huonoutta ja harkitsin, että menisin juttelemaan yliluutnantin kanssa. Illalla juttelinkin yhden naisalikin kanssa, joka kyllä sanoi, että on silti valoa tunnelin päässä. Silti epäilys oli valtava, koska luottamus itseeni meni täysin.

Päivää piristi kuitenkin käynti metsässä, jossa ammuimme paukkupelon pois paukkupatruunoilla. Kyllähän se ase potkaisee! Aamuin vielä makuulta pelkällä t-paidalla, jolloin se tuntui solisluussa. Heräsi ajatus, että jos ampuisin hyvin, voisin hyvinkin haluta tarkk’ampujaksi. Pidän ampumisesta. Siinä on se oma rauha, oma hetki ja koko tilanne on täysin itsestä kiinni. Ampuessa keskittyy täysin siihen hetkeen ja unohtaa kaiken muun.

Illalla oli pakollista käyttäytymiskoulutusta vain meidän joukkueelle sekä kaikille muille vapaaehtoinen koulutus oli pakollista Bravolle. Olin kuitenkin ilmottautunut siihen päivälle ilman tietoa pakollisuudesta, joten toivottavasti nyt saan sen aukkipisteen. Olin mielettömän väsynyt koko päivän, mutta päivää piristi suuresti Saaralta saamani kirje ja naposteltavat. Kiitos! Kyllä sydän sykähti, kun päivystäjä kuulutti nimeni ja pyysi päivystäjän pöydän luokse. Mietin sinne kävellessäni, että mitä olen tehnyt väärin tai kadottanut, mutta päivystäjä ojensikin hymyillen ison paketin. Kyllä kelpasi.

Keskiviikko 18.8.

Aamulla oli vain oppitunteja (ja aamulenkki), niin olin jo aikaisemmin päättänyt mennä käymään veksissä. Vähän ollut epäilyksiä erään asian suhteen, joten menin otattamaan verikokeet ja hakemaan allergialääkkeitä lisää. Ihanan rauhallinen ja virkistävä aamu, kun sai pukea ja syödä ihan rauhassa.

Veksissä jonottaessa meni 2,5 h ja vielä lääkärissä käynnin jälkeen piti odottaa puoli tuntia, että pääsi otattamaan ne verikokeet. Suureksi yllätyksekseni lääkäri yritti tyrkyttää VMTL:lää, kun kerroin edellisen päivän cooperpettymyksestä. Lääkäri torui ja sanoi, että olisi pitänyt hakea vemppaa jo viime viikolla, jos oli ollut lämpöä, sillä se oli satavarmasti laskenut suorituskykyäni. Hän koki, että olisin tarvinnut aikaa palautumiseen, mutta kieltäydyin ottamassa vemppaa ja vakuutin olevani kunnossa, sillä halusin osallistua seuraavan päivän marssille.

Monen kierroksen kautta päädyin lopulta papin oppitunnille. Oppitunnin jälkeen kävin juttelemassa yliluutnantin kanssa, jolle kerroin cooperin myötä hävinneestä itseluottamuksestani. Hän sanoi vain, ettei se vielä estä mitään ja tärkeintä on se, että jaksan taistelukoulutuksessa mukana enkä hidasta ketään muuta. Asia on enää päästä kiinni. Juttutuokiosta sain lisää puhtia palvelukseeni.

Sulkeisissa lisää aseotteita, jotka sujuivat jo paremmin. Lisäksi harjoiteltiin käskyä ”taakse poistu”. Sulkeisten jälkeen oli valvottu nestetankkaus, jonka jälkeen haimme varusvarastolta lisää varusteita. Silloin sitä päätöntä huutamista kuunnellessa mietti taas, että mitä ihmettä täällä taas tekikään. Seisottiin myös niin pitkään ulkona, että illalla jokainen oli palanut ja käsivarret näyttivät grillimakkaroilta.

Varustarkastuksen jälkeen oli siivouspalvelu, jonka aikana saimme niin ristiriitaisia ohjeita, että homma kusahti ankarasti ja sen takia illalle määrättiin lisää siivouspalvelua. Lähdin vapaaehtoiseen asekoulutukseen, jossa ammuttiin Speden speleistä tutulla laseraseella, ase tosin oli rynnäkkökiväärimuodossa. Viisi laukausta, yksi kymppi ja neljä ysiä. Sieltä vapaaehtoiselle iltapalalle. Tämän jälkeen sain huomata vain kärsineen aktiivisuudestani, sillä koko loppuilta vapaa-aikoineen päivineen meni kaapin kanssa tuskaillessa, kun se piti järjestellä siistiin kuntoon. Olin ainoa, jonka kaappi oli sekasorron vallassa varuslisäysten takia, kaikki muut olivat särmänneet sen vapaaehtoisen koulutuksen aikana.

Vapaa-aikaa koko päivänä oli loppujen lopuksi 0 minuuttia. Silti illalla nauratti kovasti, alikit olivat ilmeisen hyvällä tuulella ja naurattivat.

Torstai 19.8.

Aamulla herätys täydestä unesta jälleen, olen nukkunut yöni kyllä erittäin hyvin. Paremmin kuin siviilissä pitkään aikaan. Aamupalan kautta pakkaamaan ampumaratavarustusta ja siirryttiin reput selässä ampumaradalle.

Ammunnat menivät vaihtelevasti. Ammuttiin kolme kohdistuslaukaukset (neljä laukasta) ja kahdet kunnon ammunnat (kymmenen laukausta, joiden tulokset kirjattiin ylös). Joka toinen meni hyvin ja joka toinen huonosti. Suhteellisen pieniä kasoja onnistuin ampumaan lukuun ottamatta yhtä kertaa, jolloin osumat hajosivat ihan käsittämättömästi lähes vaakasuoralle viivalle. Toinen kympin sarja meni kuitenkin jotenkin ja lopputulos ensimmäisissä ammunnoissa 87. Ase kyllä potkaisi enemmän oikeilla luodeilla kuin paukkupatruunoilla ja se häiritse ensimmäisellä kerralla, tämän lisäksi häiritsi myös muiden ampumisen aiheuttamat äänet, hylsyjen lentelyt ja värinät. Ensimmäisten kohdistuslaukausten jälkeen näihin oli kuitenkin jo tottunut. Edelleen nautin ampumisesta.

Ampumaradalta kävellen takaisin ja pyykinvaihtoon. Ihanaa saada puhtaita vaatteita! On vähän kyllästynyt valikoimaan kaapista sellaisen vaatekappaleen, joka haisee vähiten. Tämän jälkeen kokeiltiin taisteluvarustusta eli luotiliiviä (12 kiloa), taisteluvyötä (10 kiloa), kypärää (1 kilo), palosuojahuppua, suojalaseja, rynkkyä ja hansikkaita. Täytyy sanoa, että paino tuntui päällä vähemmältä kuin pelkäsin, mutta kyllä se alkoi tuntua kovastikin, kun ne päällä pyörittiin pihalla hetki. Jännittää, että miten niiden kanssa tulee selviämään. Toisaalta kaikkeen tottuu eikä luotiliiviä käytetä p-kaudella ilmeisesti yhtään.

Käytiin myös varusvaihdossa vaihtamassa keskiviikkona saatuja varusteita, joista osa oli väärän kokoisia. Varusvaihdon jälkeen nautimme pakkiruokailusta kasarmin vieressä, jonka jälkeen lähdimme kauan mainostetulle ensimmäiselle marssille. Se oli oikeastaan vain lähinnä leppoisa iltakävely, joka oli äärimmäisen rentouttava ja mukava hetki. Menimme lenkkarit jalassa 5 kilometriä, varusteena varustepussi täytettynä kahdella juomapullolla ja takilla. Pysähdyimme kolme kertaa ja yliluutnantti kertoi saaren historiaa. En olekaan aikaisemmin tajunnut, kuinka historiallisesti ainutlaatuisessa varuskunnassa palvelen. Oli myös mukava tilaisuus jutella ”taisteluparin” kanssa ja tutustua muihinkin kuin tupakavereihin. Marssilla muistin, että seuraavana päivänä selviäisi olenko hyväksytty yliopistoon...

Illalla päivystäjä sanoi yhtäkkiä nimeni käytävällä ja pyysi hakemaan jonkun paperin päivystäjän pöydältä. Sain Kelalta kirjeen, jossa kerrottiin, että minulle oli myönnetty sotilasavustusta, vaikka tiesin asian jo. Tätäkin oudompaa oli se, että päivystäjänä toimi alikersantti, jonka kanssa minulla on ollut todella vähän yhtään mitään tekemistä ja siltä hän tiesi nimeni... Tässä yhteydessä voi varmaan sanoa, että mitään negatiivista kommenttia pojilta ei ole kantautunut korviini. Totta kai kiinnostaa, että millaisia juttuja meistä kaikista liikkuu, mutta ilkeitä juttuja tai vihamielisiä kommentteja ei kukaan ole esittänyt.

Muistivihkooni olen kirjoittanut: ”Paikkoja kolottaa, mutta nyt on hyvä mieli.”

Perjantai 20.8.

Suuri päivä. Ensimmäiset lomat ja yliopiston tulosten selviäminen. Päivään kuului kaappien särmäys, siivous, varapäällikön puhe lomista, joukkueen johtajan lomapuhuttelu (jonka yhteydessä varoitus tulevista kahdesta rankasta viikosta), aseen puhdistamista ja huoltoa, piinaavaa odottelua ja lihaskuntotesti.

Lihaskuntotesti meni yli olemattomien odotusteni, sillä olin etukäteen tiennyt sen olevan heikko kohtani. Punnerrukset nyt menivät niin huonosti kuin pelkäsinkin ja voimat loppuivat jo kahden jälkeen (huono). Naistenleukoja meni kolme (huono), mutta luovutin vähän turhan helpolla, joka harmitti heti tangosta irti päästämiseen jälkeen. Hyppäsin 180 cm (tyydyttävä), vatsoja tein 36 (hyvä) ja selkiä 66 (kiitettävä). Lihaskuntotesti tehtiin HETI ruokailun jälkeen, joten olen äärimmäisen tyytyväinen tuohon vatsojen määrään, kun meinasi ruoka tulla ylös.

Viimein vähän ennen kuutta kuulutettiin, että ”minuutti aikaa siirtyä ulos” ja ette arvaakaan millä ennen näkemättömällä innolla porukka ryntäsi lomapuvut päällä ja kassit olkapäällä ulos muotoon. Kersantti piti pienen puheen vielä ja kiusoitteli ensin, että ”vain lähtöaskel ottaen lomille mars”. Tämän jälkeen hän toivotti hyvää lomaa, johon tietenkin vastasimme, ja pitkän hiljaisuuden jälkeen pääsimme viimein lomalle. Mikä tunne!

--

Sunnuntaina kirjoitettua: Sain muuten sen opiskelupaikan. Syyskuussa 2008 alkaa sitten historian opiskelu Helsingin yliopistossa. Menin yhteispisteissä aika heittämällä sisälle ja koepisteissä olin sijalla 11., kun 43 pääsi sisälle. Voi olla tyytyväinen itseensä. Tällä saa myös lisäpuhtia palvelukseen, kun nyt voi jopa harkita, että mahdollisesti voisi koittaa hyödyntää Maanpuolustuskorkeakoulun tarjontaa joku päivä, jos se vain on mahdollista.

Aika outo olo ollut koko viikonlopun. Sinäänsä palavasti haluaisi jäädä kotiin, mutta yhtä paljon haluaisi palata takaisin varuskuntaan. Täällä siviilissä tuntee olonsa jotenkin niin ulkopuoliseksi kaikesta, kun ei tiedä enää mistään tapahtumista yhtään mitään eikä ole kaveriporukan juoruissa ajantasalla. Ehdottomasti aion jatkaa palvelusta ja odotan innolla mitä kaikkea on vielä edessä, mutta samalla pelkään miten pärjään. Edelleen etsin kadotettua itseluottamustani ja suurin syy siihen miksi palaaminen jännittää on se, että miten selviän tulevista kahdesta viikosta, kun nyt ilmeisesti tulevat olemaan fyysisesti melko raskaita. Toivottavasti selviän kunnialla.

Se, miten selviän tulevista kahdesta viikosta määrittelee myös sen, että mitä muita tavotteita asetan palvelukselle. Katsotaan. Nyt voi ainakin huokaista sen suhteen helpotuksesta, että mitä tekee intin jälkeen. Nyt on taas suunta elämällä ja voi jatkaa itsensä kehittämistä sen sijaan, että pyörii vuoden töissä, joista ei ole mitään koulutuksellista tms hyötyä tulevaisuuden kannalta.

Täytyy muuten sanoa, että tämän kirjoittaminen oli huomattavasti työläämpi prosessi kuin aluksi ajattelin. Pyrin kyllä kirjoittamaan jokaisesta päivästä tulevaisuudessakin pienen selostuksen, mutta aina ei välttämättä aika tule riittämään. Tänään aion vielä tavata muutaman kaverin ja illalla palaan takaisin Santahaminaan. Seuraava viikonloppu on kiinni, joten kuulette minusta kahden viikon päästä taas, ellen nyt eksy sotkussa tietokoneelle - mitä epäilen vahvasti. Seuraaviin lomiin siis!