Sairaana

Punnerrusprojektini ja kuntoiluni ovat jäissä olleet nyt maanantaista lähtien. Maanantaina ihan tarkoituksella, intervalliharjoituksen jälkeisen päivän tulisi aina olla täydellinen lepopäivä, eilisestä lähtien sitten flunssan takia. Olen kyllä viime viikosta lähtien uumoillut flunssan alkamista, eikä yllättänyt, kun tiistaiaamuna heräsi kurkku kuivana ja kipeänä, nenä tukossa ja ääni kadonneena. Nyt kurkkukipu on poissa, mutta tilalla on yskä. Asiaa ei ole auttanut seitsemän tunnin työpäivät +30 asteen sisälämpötilassa uunien ja lämpöhauteiden keskellä. Ei ole kuumetta, joten en viitsi mennä lääkärille. (Asia, josta kaksi lääkäriä ovat minua moittineet, mutta minkäs tälle velvollisuudentunteelle mahtaa...)

Pääsykokeisiinkin on hankala lukea, kun pää meinaa räjähtää pikkutekstin tihrustamisesta.

Ketuttaa tälläinen nyhväys.

Pahimpia ovat aamut, joiden päättymistä ei nää...

Tänään aloitin uuden treeniohjelman, jonka kesto on 6 viikkoa. Tavoitteena parantaa cooperin tulosta tämän avulla. Intervalliharjoitus kerran viikossa, sivulta löytyy myös testiryhmän kokemuksia treenistä ja tuntuu auttaneen. En tiedä revinköä itsestäni kaikkea irti, mutta ei se hyvältä tuntunut. Aamuiset punnerrukset menivät myös vähän heikosti, kädet olivat täysin hapoilla eilisestä salitreenistä pitkän tauon jälkeen.

Kävin illalla pienellä kävelylenkillä koiran kanssa rankkasateessa. Ilma oli niin lämmin ja tarkenin hyvin, vaikka päällä oli vain hame, toppi ja ohut villatakki. Vesi ei ollut ollenkaan jäätävää ja ilma tuoksui hyvältä, koirakin oli ihan hullaantunut kaikista niistä sateen tuomista tuoksuista. Ukkonen toi hieman lisäjännitystä ja viimeistään siinä vaiheessa, kun jyrinä sai hauvan pomppaamaan metrin ilmaan, päätin lähteä sisälle. Jotain mukavaa siinä kuitenkin oli, sillä se oli kesän ensimmäinen kesäsade. Kotiin kävellessä heräsi ajatus, että miltäköhän tuntuu istua poterossa yövartiossa, kun sataa vettä niskaan ja ukkostaa. Ehkä hieman erilaiselta kuin tänään!

Kesäkuussa menen tekemään keskeytyssopimuksen kuntosalini kanssa, ensi viikolla täytyy vierailla Kelassa, tuo saamani kirje odottaa palauttamista ja kolme vuoroa kesälomaan viestittävät siitä, että alkaa aamut valua käsistä.

Ne muistivat minua

Ihan mieletön juttu, sain Kaartin jääkärirykmentiltä kirjeen! Ensimmäinen reaktio oli jännitys, sitten alkoi hymyilyttää. Tämä on todella tapahtumassa! Olen suorastaan innoissani.

Viime päivinä polvieni kunto on puhuttanut, netistä oireita lueskellessani lievä nivelkierukan repeäminen kuulostaa mahdolliselta, koska siinä oireet kestävät aina vain muutaman päivän. Toisaalta spekuloiminen on tyhmää ja yhtä todennäköistä on, ettei tämä ole mitään. Päätin mennä näyttämään lääkärille, jos se tulee useamman päivän kestoisena uudestaan, muuten antaa olla.

Niin ja mitä siinä kirjeessä oli? Tervetuloa Kaartin Jääkärirykmenttiin. Perustietoja ja kysellään tavotteita. Tämä pitäisi postittaa takaisin "oheisella palautuskuorella". En minä saanut mitään sellaista. Vai onko se tämä sama kuori, jossa tämä postitettiin minulle?

Mahtava alku päivälle.

Terveydestä

Minulla on melkoisen voimakas pujoallergia, mutta tässä viime viikkojen aikana eräs toinen asia on alkanut vaivata. Maanantaina lyhyt 3,5 kilsan lenkki matalalla sykkeellä, keskiviikkona kolmen tunnin kävelylenkki (sisälsi 20 minuuttia seisoskelua, mutta muuten koko ajan liikkeessä), eilen 40 minuutin lenkki (matkaa kertyi vain 5,6 kilsaa) ja tänään pelaamaan futista pienellä porukalla. Olen muuten surkea pelaamaan futista.

Joka tapauksessa, eilisellä lenkillä vanha vaiva palasi. Keskiviikon jälkeen vasen polvi on ollut hieman kipeä, oikealla puolella pistää jokin, kun polvea kääntelee. Torstaina käveleminen sujui kyllä aina, kun polvi pysyi suorana. Eilen lenkillä viimeiset 1,5 kilometriä menivät hampaat irvessä, kun molempiin polviin pisti ja lenkin jälkeen vasen polvi oli jälleen kipeä. Tätä kirjoittaessa polvi on lähes normaali. Tämä vaiva on ollut niin kauan kuin muistan, mutta en ole ikinä valittanut siitä kenellekään, koska se tulee harvoin ja usein vain hetkeksi. Monesti muistan piston tulleen, kun olen hypännyt vaikkapa vesilammikon yli ja iskun voimasta jokin on naksahtanut. Useimmiten se on mennyt seuraavien minuuttien aikana ohi. Nykyään se kestää pidempään ja pidempään.

Aika raivostuttavaa.

Olen kuitenkin sinnitellyt asian kanssa jo yhdeksäntoista vuotta, joten aion kyllä selvitä sen kanssa tulevan vuodenkin. Varmaan nyt treenatessa pitäisi aina odottaa, että se pisto häviää täysin, mutta en jaksa. Asfaltilla juoksemista aion kuitenkin rajoittaa hetkeksi, ehkä se auttaisi. Onneksi kotiseudulla riittää hiekkateitä tallottavaksi.

Nyt pelailemaan.

Hajanaisia ajatuksia blogista ja pärjäämisestä

Koko ajan jännittää enemmän. Olen innoissani ja odotan tulevaa, mutta jännitän sitä, miten pärjään. Toivon niin kovasti, että pääsen johtajakoulutukseen - jos sinne vielä haluan palvelukseen astuttuani. Toivon, että minut katsotaan johtajakoulutukseen sopivaksi. En halua lähteä henkselit paukkuen ja olen alusta lähtien pitänyt matalaa profiilia. Kaikille kavereillekaan en kertonut ennen kuin oli pakko, puhumattakaan esimerkiksi työporukasta. En koe tarvetta kuuluttaa lähtöäni.

Tässä valossa inttiblogin perustaminen mahtaa kuulostaa oudolta, mutta olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja tuntenut oloni luontevaksi netissä. Vaikka moni tuttu varmasti tunnistaisi kuka olen näiden tekstien perusteella, ulkopuoliselle en ole kukaan. Tämän odottelun aikana olen kovasti kaivannut hyviä inttiblogeja ja nauttinut löytäessäni sellaisia. Tästä johtuen haluan itsekin kirjoittaa blogia ja toivon, että siitä olisi joku päivä hyötyä vapaaehtoisesti palvelukseen astuvalle - ja miksei myös asevelvollisuutta suorittamaan lähtevälle miehelle. Yritän kertoa tapahtumista kansantajuisesti. Saa nähdä miten onnistuu...

Joka tapauksessa, kun lukee muiden inttiin lähtevien tai siellä olevien kokemuksia, ei voi välttyä vertailemasta itseä heihin. Toiset lähtevät hämmästyttävän itsevarmoina itsestään. Minä en pysty sellaiseen. Olen aina ollut kova vähättelemään itseäni. Ensin tuskailen, etten ikinä saavuta mitään ja sitten, kun saavutankin, sanon että tänä vuonna sen tekeminen oli helpompaa ja minulla kävi hyvä tuuri. Näin esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Toisaalta olen ylpeä kahdesta hyvästä arvosanasta, mutta silti vähättelen saavuttamaani. Sitten, kun näkee, että joku tyttö lähtee inttiin kuuluttaen olevansa tuleva upseeri, sitä jotenkin nöyrtyy ja miettii, että ehkä en ole johtaja-ainesta, kun en ole noin varma itsestäni.

Luotan kyllä itseeni ja ajattelen, että minussa on ainesta, mutta toivottavasti myös muut näkevät sen.