Viimeinen etappi

Vaikea uskoa todeksi, että viimeinen työpäivä on ohi eikä minun enää ikinä tarvitse vääntää yhtäkään patskua tai asentaa uutta limua koneeseen. Tämä päivä oli taas loistava muistutus siitä miksi en jatkanut työsopimustani, vaikka minulla olisikin ollut siihen täysi oikeus. Ensimmäiset kolme tuntia silkkaa kaaosta, koska kaksi kylmälaitetta oli pettänyt meidät (toinen jäädytti kaikki ja toinen lämmitti pilalle) ja se aiheutta paljon hankaluuksia. Tuulin tullessa kaaoksen loppuvaiheessa lounaalle vasta alkoi rentoutua ja tajuta, että hei, alkaa homma olla paketissa kohta. Loppupäivä menikin rattoisasti eikä viimeinen tuntikaan tuntunut missään. Ihmisiä tulee ikävä, mutta näkeehän niitä. Tilanne ei kuitenkaan koskaan ole täysin sama eikä sitä loistavaa toimintaa, kun kaikki pelaavat samaan pussiin ja sanomatta jokainen tietää mitä tehdä seuraavaksi, voi enää kokea samassa paikassa. Oikeastaan, nyt kun miettii, aika haikea olo. Paljon se otti, mutta jäi siitä jotain käteenkin.

Nyt on kaksitoista aamua siviilielämää jäljellä ja aion viettää sen kavereita tapaamalla, mökkeilemällä, lukemalla, elokuvailemalla, rentoutumalla ja erityisesti olemalla koiran kanssa. Pikkumiestä tulee niin kova ikävä. Se kun ei ymmärrä minne minä katoan ja miksi minä jätän sen niin pitkäksi aikaa. Onneksi Ville on sen Suuri Rakkaus, joten onneton se ei ole.

Töiden päättyminen on se selvin merkki siitä, että jotain on nyt tapahtumassa. Vaikka minusta on hölmöä liioitella ja suurennella inttiin lähtöä, silti tuntuu, ettei sitä vieläkään ihan tajua, että sinne on todella menossa. Se ei ole mikään viikonloppuleiri vaan oikeasti vuosi nuoruudestani. Odotan malttamattomana ja nyt voi todella asennoitua siihen, ettei mikään tule enää tielle.