Viimeistä viedään?

En ikimaailmassa olisi kuvitellut, että joudun vain neljän viikon palveluksen jälkeen pohtimaan, että onkohan se reservin aurinko lähempänä kuin haluaisikaan. Eräs vanha vamma - jonka olemassaolon kyllä tiedostin, mutta jonka paluuta en todellakaan osannut ennustaa - on alkanut vaivata enkä ole ihan terve nyt. Vaikeinta on se, etten tiedä kuinka kauan tästä toipuminen vie aikaa. Se voi viedä ihan mitä vain vaikkapa kahdesta viikosta kahteen vuoteen. Jos tietäisi tarkasti kuinka nopeasti toipuisi, tämä olisin helpompaa. Tietäisi, että kannattaisiko jatkaa yrittämistä. Vaikka en itse keskeyttäisikään, E:n paperit ovat nyt uhkaavan lähellä.

Soneralla on vaihteeksi ollut ongelmia HOASnetin kanssa ja niinpä koko netti on ollut pimeänä koko viikonlopun. Nyt olen vanhempieni luona käymässä ja yritän kamalalla kiireellä kirjoittaa jotain ylös, sillä ihan kohta täytyy lähteä kodin kautta takaisin varuskuntaan. En voi kirjoittaa tarkkaa päiväkohtaista kuvausta, vaan yritän nyt selostaa jotenkin mitä päivät pitivät sisällään.

Viimeisen kahden viikon aikana olemme ampuneet paljon. Olemme silti ampuneet vain makuuasennosta, mutta asiaa on vaikeutettu pienemmillä tauluilla, jotka ovat vain tietyn ajan näkyvissä eikä maalia saa tähdä silloin, kun taulu on poissa. Tässä ammunnassa ampuma-asennon merkitys kasvaa erityisen paljon. Olen kuitenkin osottautunut olevani edelleen hyvä ampumaan ja alkuhapuilusta päästyäni hyvä tahti jatkuu, vaikka tietenkään aina ei voi onnistua.

Ensimmäisellä viikolla jouduin hakemaan vapautusta, koska kuumetta nousi ja loppujen lopuksi myös vereni tulehdusarvot olivat koholla. Kolme päivää vapautusta, joten en kamalasti muista mitä muut ovat tehneet silloin. Tetsanneet ainakin (ryömineet, kontanneet, syöksyneet jne metsässä, aika rankkaa puuhaa), lisäksi muistan, että päivät sisälsivät ensimmäistä kertaa suunnistuskoulutusta ja muutamana päivänä myös erilaisia pallopelejä liikuntakoulutuksen muodossa. Perjantaina, jolloin pääsin ensimmäistä kertaa osallistumaan taas koulutukseen, oli P2-koe (iiiiiso liuta psykologisia kysymyksiä) ja erilaisia luentoja, kuten liikennekoulutusta ja kuljetuskomppanian esittelyä, myös ruokalantäti kävi juttelemassa meille.

Lauantaina kävimme ampumaradalla jälleen (jossa lunastimme yksikköupseerilta luvan käydä päivä sotilaskodissa, koska kerämisimme seitsemän laatikollista hylsyjä radan ympäristöstä) ja illalla lähdimme "majohajoon" eli majoitusharjoitukseen, jonka tarkoitus oli valmentaa meitä tulevan viikon leiriin. Majohajossa opettelemimme teltan pystyttämistä, kaminan sytyttämistä ja lähivartiomiehen toimintaa. Saimme myös juosta pitkin mäkiä, kun harjoittelimme asemarallia. Tämä siis tarkoittaa sitä, että jokaiselle taisteluparille on johtajien toimesta määrätty paikka, jossa taistelijapari tähystää vihollista. Kun kajahtaa huuto "asemaan", täytyy vastata huutoon ja singahtaa omaan asemaan tähystämään. "Suoja-asemaan" taas tarkoittaa teltoilla palaamista. Näitä sitten huudetaan peräkkäin useamman kerran, jotta reitin omalle paikalle osaisi pimeässäkin. Yöllä emme harjoitelleet enää tätä, mutta saimme kyllä kokea mukavan herätyksen, että herra kersantti huudahti "HÄLYTYS!" ja kaikki singahtelivat omille paikoillaan siinä varustuksessa mitä nyt päällä sattui olemaan.

Aika rankka leiri oli siinä mielessä, että paine oli jatkuvasti läsnä. Harvoin ehti ruokaillakaan kunnolla, kun aina oli hirveä kiire tehdä jotain muuta. Teltan kokoamiseen annettiin tietty aikamäärä (20 min, minun ryhmälläni puolijoukkueteltta), johon täytyi päästä, jos halusi päästä pälkähästä. Minun ryhmäni ei ihan tässä tehtävässä onnistunut, vaikka viimeisellä yrityksessä hieroimme naamiointiverkkoa ja kaminaa yökahteen asti, vaikka muut ryhmät menivät nukkumaan jo kahdeltatoista... No, ei voi mitään. Vähäinen uni oli siis taattu ja täyspakkauksen kantaminen muiden telttakamojen ohella oli sekin kokemus. Sunnuntaipäivä kului majohajosta palaamiseen, telttakamojen ym. tavaroiden hoitamiseen sekä ´jälleen ampumaradalla vierailemisen jälkeen aseen huoltamiseen.

Sunnuntain ja maanantain välisen yön vietin ensimmäisenä apupäivystäjänä, joka tarkoittaa yksikön valvomista tiettyinä aikoina. Ensin valvoin illalla, että oikea päivystäjä pääsi sotilaskotiin ja seuraavan kerran valvoin klo 12 - 03. Sitten herätys ihan normaalisti klo 5.50 ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen oli lähtö Hälvälään ensimmäiselle leirille. Pakkauduimme busseihin ja reitti Hälvälään kulki alkumatkasta pelottavan lähellä omaa kotiani. Leiripaikalle päästyämme jalkauduimme, otimme täyspakkaukset kantoon (täysi reppu, taisteluvyö, ase sekä kypärä) ja lähdimme kulkemaan leiripaikalle. Sinne päästyämme totuttauduimme hetken paikkaan, ja etsimme omalle ryhmälle leiripaikan. Ilta kului poteron kaivuun ja teltan pystytyksen merkeissä, sekä ison seisomapoteron kaivuuseen. Olin ryhmän keskipituinen (176 cm), joten toimin testaajana ja poterosta kaivettiin niin syvä, että mahduin seisomaan sinne hyvin ja suojavalleista tehtiin niin korkeat, että peityin niiden taakse. Hävyttömän monta tuntia meni ryhmältäni sen kaivamiseen, mutta sentään lopputulos oli hyvä. Asemarallista ja vähästä unesta väsynyt kroppani oli täysin nukkumavalmis, kun talsimme teltoille. Samaan aikaan alkoi sataa ja sade yltyi hyvinkin rankaksi. Otin ensimmäisen vartiovuoron ja loppuyön nukuin jalat vesilammikossa.

Tiistai oli yhtä litimärkä päivä, vettä satoi kuin saavista kaatamalla ja varusteet olivat läpimärät. Jatkoimme asemarallia ja poteroiden kaivamista, sekä kävimme 10 kilometrin suunnistusmarssilla taisteluvarustus niskassa. Loppumatkasta jalat olivat kyllä hellinä ja ensimmäistä kertaa palvelumaiharit vaivasivat. Mieltä ei paljoakaan piristänyt viimeisen kahden kilometrin aikana tapahtunut oikaisu suon kautta, mutta minkäs teet. Perille päästiin ja kaiken kruunasi myös sauna. Ruokailun jälkeen meidät pakattiin masin lavalle ja koska ulkona satoi edelleen rankasti, kouluttajat olivat järjestäneet päivän ensiapurastit sisätiloihin. Kolme rastia olivat aiheista evakuointi (miten kuljetat haavoittuneen pois taistelukentältä, painesiteen sitominen ja tajuttoman asento). Oli muuten jännittävä tunnelma masin lavalla, kun siellä oli aivan pimeää ja pressun kulmista paistavat auringonsäteet valaisivat vain hieman, eikä nähnyt muuta kuin aseiden piippuja ja kypäräpäisiä siluetteja.

Iltapäivällä naamioidessamme telttaa ja siinä ohessa nauttiessamme asemarallista alussa mainitsemani vanha vaiva sitten palasi oikein rytäkällä takaisin. Yritin sinnitellä, mutta aina ei vain pysty. Jouduin pyytämään yliluutnantilta lupaa päästä sidontapaikalle lepäämään yöksi ja loppujen lopuksi vietin siellä koko leirin. En voi kertoa paljoakaan siitä mitä joukkueeni luona tapahtui silloin, kun olin poissa. Keskiviikko oli käsittääkseni pitkä päivä eikä unta tai lepoa ollut paljoakaan. Silloin joukkueelle jaettiin myös räkäpäitä ja muut joukkueet hyökkäsivät toistensa kimppuun. Torstaina palasin ryhmäni luokse, purin teltan heidän kanssa ja palasin heidän mukana bussipaikalle. (Ikinä ei ole sanonta "kiire odottamaan" tuntunut yhtä käsinkosketeltavana kuin viime torstaina, johtajien toimesta hirveetä huutoa ja hoputtamista, vaikka se johti useimmiten siihen, että istuimme puoli tuntia paikoillamme vain odottamassa. Samassa rytäkässä ja kiireessä löin sitten itseäni rynnäkkökiväärin perällä naamaan, seuraukseni kiva mustelma huuleessa. Tätä kirjoittaessa se on jo paljon parempi.) Saavuttuamme takaisin Santahaminaan huolsimme jälleen leirivarusteita ja aseita. Torstai-illalla kävin lääkärissä ja sovin hänen kanssaan, että mietin vielä viikonlopun yli tätä asiaa.

Perjantaina jälleen ampumaradalle, jossa jatkoimme kääntyviin tauluihin ampumista. Hirveä kiire taas ei mihinkään ja ruokailun jälkeen oli edelleen nälkä, koska en ehdinyt syödä kuin kolme lusikallista ruokaa. Matka jatkui kohti suunnistuskoulutusta, joka ei oman partioni osalta mennyt ihan nappiin. Eräs jäsen halusi lähteä kiertämään reittiä vastakkaisessa suunnassa ja johdatti meidät vielä ihan väärään paikkaan. Olimme aivan jäljessä muista ja kokelas oli huonolla tuulella. Iltapäivällä jälleen aseiden huoltoa ja viimein alkoi tuntua, että loma alkaa olla lähellä. Ruokailun jälkeen kaappien särmäystä ja kuudelta pääsimme lähtemään.

Kamalasti enemmän olisi kerrottavaa, mutta nyt ei kerta kaikkiaan enää ehdi. Yhden asian voin sanoa: tuolla jatkuvasti kehotetaan juomaan paljon, ettei nestetasapaino heittelehdi. Joskus on jopa juotu valvotusti. Tästä huolimatta mahdollisuutta käydä vessassa ei todellakaan järjestetä siihen tahtiin kuin pitäisi juoda, joka on melkoisen raivostuttavaa. (Selvennykseksi: Minulla on paha tapa puhua aina vain "vessassa käymisestä" riippumatta siitä, että onko tarve käydä nestemäisellä vai
kiinteällä, tai olenko menossa neljän seinän sisälle vai kiven taakse.
Alikersanttikin jaksoi huomauttaa minulle leirillä oltaessa,
että "täällä ei pääse vessaan", kun kysyin joka kerta lupaa päästä
asioille juuri sillä ilmaisulla.)

Katsotaan nyt mitä tapahtuu, huomenna uudestaan lääkärille juttelemaan. Vaikka kuinka yrittäisin selittää, en usko, että voisitte ikinä ymmärtää miltä minusta tuntuu nyt.