Varautukaa hehtaarikirjoitukseen

Seuraava teksti on kirjoitettu osissa kolmen eri päivän aikana. Sen takia tuntemukset voivat hieman vaihdella näissä viikon selostuksen ulkopuolisissa jutuissa...

Seuraavat kaksi kappaletta ovat perjantaina kirjoitettuja: Hartaasti odotettu loma on täällä VIIMEIN. Kello on vasta yhdeksän, mutta olen aivan nukahtamisen partaalla, vaikka ennen inttiä valvominen saattoi helposti venähtää kahteen tai kolmeen yöllä. Tähän vaikuttanee toki aikaiset herätykset, jotka ovat olleet päivästä vaihdellen aikavälillä 5.20 - 5.50. Yllättävän kivuttomasti ovat herätykset menneet, vaikka olen aina ollut ihan superaamu-uninen. Nyt ensimmäiset kolme minuuttia menevät aamupöhnässä ja sitten jo selkenee.

Yksikköni on sotilaspoliisikomppania, jossa aloitti 13 naista. Kranaatinheitinkomppaniassa aloitti 7 naista. Ensin mainitusta komppaniasta on poistunut kaksi naista, jälkimmäisestä ei viimeistään tietojen mukaan lähtenyt kukaan. Tulevat kaksi viikkoa ovat ainakin Spolkissa fyysisesti raskaita ja jälkimmäisellä viikolla on Hälvälän leiri, joten katsotaan ketkä pysyvät matkassa. Toivottavasti kaikki!

Maanantai 9.7.

Vähän ennen yhtä saavuin Herttoniemeen, jossa tapasin Sasan, Tomin ja Simon. Oli todella outo ja epätodellinen olo, jännitti kamalasti eikä tiennyt yhtään mitä oli vastassa. Saavuimme portille puoli kahden aikoihin ja juuri silloin, kun seisoimme rivissä odottamassa vuoroamme siirtyä pasiin, parkkipaikalle kaarsi MTV3:n uutisauto, joka saapui kuvaamaan. Myöhemmin kuulin, että olin näkynyt uutisissa. Kävi vähän huono tuuri ja jäin ainoana seisomaan aidan viereen, kun kaikki minulle tutut ihmiset pääsivät pasiin, mutta itse en enää mahtunutkaan. Ei siinä mitään, alokkaita ohjaava sotilaspoliisi oli äärimmäisen kiinnostunut tenttaamaan minulta kaikkea ja tuntui testaavan, että kuinka paljon oikeastaan tiedän intistä. Uskoisin, että osoitin ottaneeni selvää asioista.

Viimein tuli minun vuoroni astua pasin kyytiin ja minut monen muun pojan kanssa kuljetettiin ruokalan pihalle, josta mentiin huumekoiran tarkastettavaksi. Sieltä liikuntasaliin, jossa minua kohtasi SUURI yllätys: näin Sasan istuman kranaatinheitinkomppanian pöydässä. Meni kyllä pasmat sekaisin hetkeksi, kun oli jatkuvasti olettanut, että naisista tulee vain spolleja. Sormet ja varpaat ristissä kävelin pöydän luokse ja odotin piinaavan hitaasti etenevässä jonossa tietoa sijoituspaikastani. Huojennuin suuresti, kun löysin itseni sotilaspoliisikomppaniasta. Pöydässä munkkikahvit ja lomakkeen täyttöä, ja samasta pöydästä löysin Tomin ja Simon. Joku inttipoika (myöhemmin osottautui KJTK:n ”sosiaalimieheksi”) kertoi kuulleensa, että Santikseen olisi tulossa naisia jopa 20 kappaletta tänä vuonna.

Munkkikahvit syötyämme lähdimme kasarmille, jossa selvisi tupa ja joukkueeni (kuntoluokastaan huonoimpaan joukkueeseen laitettiin, kun ilmoitin liikunnan määrän vaihtelevan 1 – 4 kertaan viikossa). Jälleen lomakkeen täyttöä, jossa kyseltiin perustietoja itsestä, huoltajan yhteystietoja ja omia harrastuksia. Tämän jälkeen suunta kohta varusvarastoa, jonne saapumisen jälkeen varusvaraston henkilökunta oli juuri aloittanut kahvitauon, jonka päättymistä odottelimme 40 minuuttia auringonpaisteessa. Viimein saatiin varusteet ja selvisi, että täytyy raahata se kamala säkki hieman pidemmällä olevalle spolkin kasarmille. No, ei siinä mitään, säkki kantoon ja ainoana kannoin sen kertaakaan pysähtymättä Kaartinkasarmin ulko-ovelle. (Myöhemmin sain havaita, että sen paino ei ollut mitään verrattuna myöhemmin saatavaan toiseen säkkiin, jossa oli loputkin tavarat.)

Varustarkastuksen jälkeen inttikuteet niskaan ja ruokailuun, jota ennen harjoiteltiin hieman kolmirivin perusteita. Ruokailussa taas nautimme lihasopasta ja ruokailukäytöksen perusteiden harjoittelemisesta (saa istua vasta, kun yksi pöytä on täynnä ja viimeinen saapuva antaa luvan, ja pöydästä noustaan koko joukkueen kanssa yhdessä, ja ruokailun aikana sormimerkeillä osoitetaan paljon on aikaa syödä). Ruokailun jälkeen järjestettiin kaappi loppuun ja kokeiltiin varusteita. Lähes kaikki olivat sopivia, mitä nyt t-paidat, takit ja housut olivat isoja, mutta eivät mitenkään häiritsevän suuria.

Tuvan esimies on nainen ja sama alikersantti on myös yksi joukkueemme kolmesta alikista. Toiset kaksi ovat miehiä. Ovat tiukentaneet kuria viime viikon aikana selvästi, mutta mitään valitettavaa ei ole. Apua saa, jos tarvitsee. Joka tapauksessa, ensimmäisen päivän ilta meni punkan (sängyn petaamista oikeaoppisesti) ja pinkan (päiväpeiton oikeaoppista taittelua penkille, jossa se on yön ajan) tekemistä harjoitellessa sekä tupakavereihin tutustuessa. Yöllä en nukkunut ollenkaan ja aamulla lihaksia särki, niin käy aina, kun nukun uudessa sängyssä.

Tiistai 10.7.

Kauan odotettu aamuherätys koitti, siinä ei ollut oikeastaan mitään ihmeellistä. Ohjatut aamutoimet (tuville huudetaan aikoja, joiden mukaan tietää kuinka paljon aikaa on vessaan lähtöön ja mitä siihen mennessä pitäisi olla valmiina, ja vessassa saa olla vain tietyn aikaa, alussa 5 minuuttia, nykyään vain 2 minuuttia). Muodossa marssittiin muonituskeskuksen, mukesin, pihalle odottamaan aamupalalle pääsyä. Tuli ihan hirveä tuskanhiki ja oksetti, harkitsin pyytää lupaa poistua muodosta, mutta sinnittelin. Oli ihan mielettömän surkea olo, mutta onneksi aamupalalla olo parani hieman.

Aamupalan jälkeen oli joukkueen johtajan yliluutnantti F:n esittely ja pieni oppitunti, jonka jälkeen saimme Sotilaan käsikirjat. Tämän jälkeen oli rastikoulutusta aiheina tervehtiminen ja arvomerkit, apupäivystys sekä toimistokäyttäytyminen. Tämän jälkeen ruokailemaan ja sieltä suoraan ensimmäisiin sulkeisiin ylil F:n johdolla. Loppupäivä oppitunteja, joissa lähinnä esiteltiin henkilökuntaa. Ruokailun jälkeen palloiltiin kasarmilla ja joillakin oli siivouspalvelua. Illalla menimme pakolliseen sotilaskotiin tutustumiseen, jossa saimme munkit ja limut. Nämä tosin söimme ennen kuin annettiin lupaa, koska kukaan ei kertonut, ettei niihin saanut koskea ja edellinen pöytä oli jo täydessä vauhdissa syömässä niitä...

Illalla siivouspalvelua, juuri ja juuri meni tupa läpi. Oli myös epäselvyyksiä vapaa-ajan alkamisessa (en tiedä mitä olen tarkoittanut tällä, kun olen kirjoittanut sen vihkooni) ja olen myös tuskaillut, että miten tahtimarssi voi olla niin vaikeaa joillekin sekä todennut, että pinkkani oli vähän puutteellinen. Illalla oli 37,5 astetta lämpöä ja uni maistui, nukahdin melkein heti ja nukuin oikein hyvin.

Keskiviikko 11.7.

Muodosta hävinnyt yksi ruotu, kun poikia oli keskeyttänyt kolme kappaletta. Ruokailujen ohella oli oppitunteja (everstin tervehdys, oikeusasioita ja varusmiehen velvollisuuksia), pesutuvassa käynti, sulkeisharjoitus ja omien rynnäkkökiväärien lunastaminen. Siivouspalvelussa tupa ei mennyt läpi ensimmäisellä kerralla, mutta uusintatarkastuksessa tupa oli jo ”hyvä”. Keskiviikkona olivat myös ensimmäiset iltavapaat, jotkut lähtivät heti lenkille ja jotkut sodeen. Itselläni edelleen lämpöä ja tuolloin myös päänsärkyä, joten jäin punkkaan lepäämään. Polvikin oli oireillut ensimmäistä kertaa tänään, joten en halunnut rasittaa sitä turhaan.

Keskiviikkona kuri koventui selvästi. Tervehtimistä ja puhuttelua vaadittiin, ja muodossa piti käytätytyä särmästi. Toisen komppanian alikersantti käveli ohi, kun seisoimme mukesin pihalla ja totesi, että ”hirveä natsikuri”. Tähän alikersanttimme totesi vain, että ”itsekuri on kureista jaloin”. Jatkuvasti jaksetaan muistuttaa, että olemme kunniakomppania ja meidän tulee pystyä seisomaan pitkiä aikoja paikoillaan, täysin liikkumatta. Illalla oli myös kurinpalautusta, koska ihmiset olivat räplänneet kännyköitä ja soittimia vapaa-ajan päättymisen jälkeen: lisää siivouspalvelua, jonka jälkeen meidän tupa sai kehuja olemalla ”erittäin hyvä tupa”.

Torstai 12.7.

Olin ihan pihalla, kun tuli herätys. Nukuin todella sikeästi, mutta aamulla sain kuulla ”natisseeni” ja tuhisseeni. Kait se johtui siitä, että nenä oli niin tukossa ettei henki kulkenut tavalliseen tahtiin.

Päivän ohjelmaan kuului sulkeiset, aseeseen tutustumista ja kolme tuntia luentoja. Ensimmäistä kertaa myös otti oikeasti aivoon, kun kamalassa helteessa juostiin takit päällä paikasta toiseen, päätä särki ja tuntui, ettei kukaan tiennyt mistään mitään.

Aseen kanssa oli ongelmia taittoperän kanssa, en vain mitenkään saanut sitä taitettua, vaikka yliluutnatti ja alikersantti onnistuivat siinä helposti. Hävetti ihan mielettömästi, kun yliluutnatti sanoi, että täytyy näköjään hankkia lisää sormivoimia. Nykyään sen kanssa ei ole ollut ongelmia, sillä olen tajunnut ottaa otteen paljon alempaa. Taisin aikaisemmin vääntää vain väärässä kulmassa. Myös aseen purkamisessa kannen kiinnittäminen tuotti ongelmia ja olin jo ihan hermoraunion partaalla, kun yritin monta minuuttia saada sitä kiinni. Tekniikkajuttu sekin, yritin tehdä sen aivan liian nopeasti ja nykyisin ei ole mitään ongelmia, kun painan sen voimakkaasti, mutta rauhallisesti kiinni. Olen usein yksi nopeimmista lukon irroittajista ja kiinnittäjistä. Aseeseen liittyen harjoittelimme myös lippaan lipastamista luodeilla ja luodin poistamista aseesta lataamisen jälkeen. Polviasento on kamala, milloinkohan siihen tottuu...

Luennoilla käsiteltiin muun muassa luodin lentorataa ja luodin kulkuun vaikuttavia asioita. Lisäksi oli erään everstiluutnantin pitämä turvallisuuspoliittinen luento, joka oli oikein kiinnostava. Toivoin, että se olisi herättänyt keskustelua, mutta valitettavasti kaikki pysyivät hyvin hiljaa, kun oli aika esittää kysymyksiä. Minullakin olisi ollut jotain asiaa, mutta en voinut välttyä siltä ajatukselta, että jos kysyn jotain, hidastan kaikkien muiden ruokailuun pääsemistä. Tyhmää, mutta minkäs teet.

Siivoustarkastuksen yhteydessä saimme havaita, että enää ei pääsisi helpolla läpi. Alikersantti ryömi lattioilla ja sänkyjen alla, ja muisti varmasti tutkia jokaisen kulman. Oli kuulemma puhtaampaa, kuin oli olettanut, mutta läpi ei mennyt. Uuden siivouksen jälkeen näytettiin vihreää valoa ja alettiin odottaa iltavapaiden alkua. Illalla oli edelleen 37,5 astetta lämpöä enkä vieläkään uskaltanut lähteä lenkille, vaikka eräs naisalikersantti tarjoutui esittelemään kuntsarilenkin reitin. Sen sijaan puhuin puhelimessa loppuillan ja yritin vähän opiskella Sotilaan käsikirjaa.

Perjantai 13.7.

Tältä päivältä unohdin kirjoittaa muistiinpanot samana päivänä. Kirjoitin niitä kyllä lauantaina, mutta ilmeisesti moni asia on jo unohtunut, koska muistiinpanot olivat hyvin lyhyet.

Päivään kuului kuitenkin aserasteja, joilla käsiteltiin tähtäämistä ja sitä, että mitä pitäisi nähdä, kun tähtää. Lisäksi harjoiteltiin käyttäytymistä ja sääntöjä ampumaradalla sekä harjoiteltiin kolmiotähtäystä. Viimeisin meni hyvin, kaikki kolme pistettä olivat lähes pystysuorassa toisiinsa nähden ja centin pituisella matkalla. Päivällä oli myös luentoja (siivousoppitunti ja komppanian päällikön puhe) sekä tahtimarssisulkeiset.

Illan siivouksessa oli taas nauru herkässä, kun rangaistuksena ikkunan auki unohtamisessa siivoustarkastuksen yhteydessä kaksi alikersanttia laittoivat huoneen pimeäksi ja alkoivat ryömiä lattioilla taskulamput kädessä. Pieni kivi löytyi lattialta ja alikersantit määräsivät kuuden tytön viemään ”siirtolohkareen” roskiin. Oli vähän turhankin hauskaa, sillä naurua oli mahdoton pidättää. Muutenkin on jo alkanut huomata, että väsymys vaikeuttaa pokan pitämistä huomattavasti.

Illalla kävin ensimmäistä kertaa sotilaskodissa vapaa-ajalla ja ennen sitä osallistuin vapaaehtoiseen asekoulutukseen, jonne osallistumisesta sai lisäpisteitä johtajakoulutuksia ajatellen. Koko aika oikeastaan vain irroitettiin ja kiinnitettiin lukkoa, joka oli hauskaa. Naisten tupa unohdettiin tarkastaa illalla, odotimme vain ja yhtäkkiä kuulutettiin, että hiljaisuus alkaa. Ei näin.

Lauantai 14.7.

Olen kirjoittanut, että ”klo 5.30 herätys alkaa olla aika helppo”. Aamupalalta mentiin suoraan auditorioon suorittamaan P1-koetta, jossa oli erilaisia älykkyyttä testaavia tehtäviä: kuvioita, kielitehtäviä ja matematiikkaa. Ensimmäinen harmittaa kovasti, koska 8 kuvioon jäi vastaamatta, kun viimeistä minuuttia ei ikinä kuulutettu vaan aika loppuikin ihan yhtäkkiä. Kulutin ihan mielettömästi aikaa yhteen tehtävään ja ihan turhaan. Jokaiseen osioon oli siis aikaa vastata vain joidenkin tiettyjen minuuttien verran eivätkä ajat olleet mitenkään kamalan pitkiä. Jokaisia tehtäviä oli 40 ja vastausvaihtoehdoista piti valita oikea. Vastauksieni määrä: 32 kuviota, 40 kielitehtävää ja 22 matikkaa. Tuloksia ei ole tullut vielä, joten en tiedä monta pistettä sain. Toivottavasti kuitenkin AUK-kelpoisuuden verran...

Muuten päivä sisälsi vanhojen kertausta sulkeisissa, sosiaalikuraattorin oppitunnin, KJTK-infon (Kaartin Jääkäritoimikunta) ja liikuntakoulutusta. Päivällä oli myös sotilaallisen käytöksen kertaamista.

Naisten tuvalle määrättiin kolme kertaa siivouspalvelu, koska tuvassamme on kolmen eri joukkueen tyttöä. Ärsytti suunnattomasti ja sama asia on tullut useamminkin kerran esille. Suuttumuksessani pyysin yhden miespuolisen palvelustoverin ”painumaan helvettiin siitä”, kun tämä tuli avautumaan siitä, että siivoan kunnolla. Ei kuulemma tarvitse siivota kamalan hyvin portaikkoja, koska ne menevät kuitenkin likaiseksi. Valitettavasti vain portaikossa olevat ilmastointikanavat ovat suoraan yhteydessä tupiimme, joten kyllä hieman ottaa aivoon olla muutenkin nuhaisen nenäni kanssa, jos vielä paskan määrän annetaan rauhassa lisääntyä.

Iltavapailla siistin maihareita seuraavalle päivällä (tähän asti olimme käyttäneet vain lenkkareita) ja kävin tapaamassa Sasaa sodessa. Illalla oli ensimmäistä kertaa piinaavan kamala ikävä koiraa, oikeastaan niin ikävä, että tuli jo paha mieli. Lauantai oli kuitenkin ensimmäinen päivä, kun kuumeinen olo oli poissa.

Sunnuntai 15.7.

Herätys oli sunnuntain kunniaksi kahdeksalta, mutta heräsin tupakavereiden härväämiseen jo seitsemältä. Ärsytti. Ärsyyntymistä lisäsi se, että pojat eivät olleet vetäneet vessaa aamutoimiensa aikana ja virtsaa oli vähän siellä sun täällä. Käsittämätöntä, etteivät täysi-ikäiset ihmiset osaa käydä vessassa. Aamulla siivottiin tupia, sillä oli koittanut päivä, jolloin omaiset tulivat käymään.

Aamupalan jälkeen oli sulkeisia ja järjestäytyminen eräälle hiekkakentälle, jossa oli pitkä odotusaika ja myöhästyttiin 20 minuuttia kaiken aloittamisesta. Tämä siis tarkoitta myös sitä kahtakymmentä minuuttia pois yhteisestä ajastamme omaistemme kanssa. Harmitti. Pitkään seisoimme paikallamme ja tämä johti siihen, että yksi poika pyörtyi. Kapteeni neuvoi kaikkia heilumaan päkiöiltä kantapäille, jotta happi kiertäisi, ja lopulta määräsi ”tauko paikalla”, jolloin sai heilua enemmänkin. Viimein kohtasi hetki, jolloin puheiden pitäminen aloitettiin ja saatiin etsiä omaisemme. Kaksi kaveriani olivat tulleet paikalle ja oli kiva nähdä heitä, vaikka sää olikin surkea (se muuten kirkastui loppupäiväksi, mutta silloin kaikki olivat jo lähteneet).

Kavereiden lähtö oli aika haikea. Loppupäivä oli muutenkin aika vaikea, koska ikävä ja väsymys vaivasi, ja lisäksi ruokailuun jonottaessamme yksi tupakaveri pyörtyi ja voi niin huonosti, että tämä kiidätettiin varuskuntasairaalaan. Ruokaillessa tuli kyyneleet silmiin, mutta onneksi kaikki suhtautuivat rauhallisesti, niin pääsi siitäkin nopeasti ohi.

Ruokailun jälkeen oli evakointiharjoittelua, jossa piti tyhjentää talo ihmisistä nopeasti. Samaan aikaan oli kuitenkin joidenkin toisten omaistenpäivä ja 1. Jääkärikomppaniasta oli tullut puhelu, jossa järkyttyneet omaiset olivat tulleet huolestuneina kyselemään mikä on hätänä. Niinpä evakuointiharjoitukset keskeytettiin. Illalla ennen nukkumaanmenoa sitten otettiin kerran uusiksi.

Illalla meille kirkkoon kuulumattomille pidettiin etiikan oppitunti sillä aikaa, kun muut olivat tulokirkossa.. Oppitunnin piti miespuolinen sosiaalikuraattorimme, josta tuli mieleeni lukion ET:n opettajani. Tunti oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja virkistävä tämän ”puolestasi ajatellaan” –asetelman keskellä, sillä pysähdyimme miettimään onko oikeutettua sotaa ja mietimme myös sitä, että minkä asioiden puolesta olisi valmis painamaan liipaisimesta. Keskustelulle varattu aikakin venähti, koska kaikilla oli jatkuvasti jotain sanottavaa ja keskustelu soljui mukavasti eteenpäin. Pääsimme oppitunnilta pois paljon aikaisemmin kuin kirkossa olijat ja vapaa-ajan alkua odotellessamme tutustuin paremmin myös joihinkin miespuolisiin palvelustovereihin.

Vapaa-ajalla kuuntelin musiikkia, joka on äärimmäisen hyvä rauhoittumisen keino itselleni. Henkisesti raskaan päivään sinetöi valitettavasti se, että yöllä yksi henkilö sai sairaskohtauksen ja jouduttiin kutsua ambulanssi. Odotus oli piinaavaa, mutta onneksi kaikki oli kunnossa.

Maanantai 16.7.

Vaikka aamutoimissa olin jostain syystä aivan myöhässä kaikesta, niin päivä oli melko helppo, sillä oikeastaan koko päivä oli varattu terveystarkastuksille. Sen ohessa vain tehtiin jotain harjoituksia, kuten ”ammuntaa rynnäkkökiväärillä” (olen kirjoittanut näin muistiinpanoihini, mutta emme kyllä ole ampuneet tuolloin, joten en ole ihan varma mitä olen tarkoittanut) ja harjoiteltiin jälleen aseen purkamista ja lipastamista. Kerrattiin myös päivystäjän tehtäviä ja juteltiin joukkueemme alikersanttien kanssa. Vaikka he ovat syntyneet samana vuonna kuin minä, on hassua, kuinka paljon vanhempina heidät kokee.

Terveystarkastuksissa näkö oli edelleen oikein hyvä, paino oli tippunut kilon ja verenpainekin oli hyvin, vaikka stressasin sitä etukäteen. Kuulo oli huonontunut aika paljon sitten tammikuun 2006, yksi tulos jopa hylkäyksen puolella, mutta lääkäri sanoi flunssani selittävän sen.

Päivään kuuluivat myös seuraavan päivän cooperin jännittäminen, arvomerkkitesti (22/22 pistettä) ja tyttöjen kanssa keskusteleminen. Muutama mietti jo keskeyttämistä.

Tiistai 17.7.

Yöllä suonenveto ja aamulla kipeän jalan lisäksi päänsärky. Aamulla yritin kuitenkin keskittyä olemaan mahdollismman nopea, jotta edellisen aamun hitaus ei toistuisi. Onnistuin tavoitteessani. Ennen cooperia meillä oli sulkeiskoulutusta ensimmäistä kertaa aseiden kanssa, ja harjoittelimme piinaavan hitaasti aseotteita. Kädet tärisivät, kun kannatteli asetta suorin käsin pitkiä aikoja. Onneksi en ollut ainoa jolle se oli raskasta, myös monet pojat valittelivat jälkikäteen, että oli ollut aika hankalaa.

Sen jälkeen koitti sitten cooper, joka meni kyllä niiiiiin penkin alle kuin vain voi mennä. Tulos oli 2110 metriä ja tämä oli täydellinen pettymys sekä järkytys, jota en vieläkään voi käsittää täysin. Juoksin yli 300 metriä huonommin kuin oli tavoite ja kaiken lisäksi yli 100 metriä huonommin kuin vuosi sitten, vaikka sitä ennen en ollut juossut melkeimpä yhtään ja viimeisen vuoden aikana olen treenannutkin. Jalat eivät olleet edes hapoilla, mutta kun oksettaa, niin minkäs teet. Juoksimme kyllä helteessä sen, mutta olin kyllä pyrkinyt juomaan nestettä tarpeeksi.

Cooperin jälkeen kävi ensimmäistä kertaa tosissaan mielessäni, että onkohan tämä nyt sitten ollenkaan minun juttuni, jos juoksen näin huonosti. Koko loppupäivän tunsin huonoutta ja harkitsin, että menisin juttelemaan yliluutnantin kanssa. Illalla juttelinkin yhden naisalikin kanssa, joka kyllä sanoi, että on silti valoa tunnelin päässä. Silti epäilys oli valtava, koska luottamus itseeni meni täysin.

Päivää piristi kuitenkin käynti metsässä, jossa ammuimme paukkupelon pois paukkupatruunoilla. Kyllähän se ase potkaisee! Aamuin vielä makuulta pelkällä t-paidalla, jolloin se tuntui solisluussa. Heräsi ajatus, että jos ampuisin hyvin, voisin hyvinkin haluta tarkk’ampujaksi. Pidän ampumisesta. Siinä on se oma rauha, oma hetki ja koko tilanne on täysin itsestä kiinni. Ampuessa keskittyy täysin siihen hetkeen ja unohtaa kaiken muun.

Illalla oli pakollista käyttäytymiskoulutusta vain meidän joukkueelle sekä kaikille muille vapaaehtoinen koulutus oli pakollista Bravolle. Olin kuitenkin ilmottautunut siihen päivälle ilman tietoa pakollisuudesta, joten toivottavasti nyt saan sen aukkipisteen. Olin mielettömän väsynyt koko päivän, mutta päivää piristi suuresti Saaralta saamani kirje ja naposteltavat. Kiitos! Kyllä sydän sykähti, kun päivystäjä kuulutti nimeni ja pyysi päivystäjän pöydän luokse. Mietin sinne kävellessäni, että mitä olen tehnyt väärin tai kadottanut, mutta päivystäjä ojensikin hymyillen ison paketin. Kyllä kelpasi.

Keskiviikko 18.8.

Aamulla oli vain oppitunteja (ja aamulenkki), niin olin jo aikaisemmin päättänyt mennä käymään veksissä. Vähän ollut epäilyksiä erään asian suhteen, joten menin otattamaan verikokeet ja hakemaan allergialääkkeitä lisää. Ihanan rauhallinen ja virkistävä aamu, kun sai pukea ja syödä ihan rauhassa.

Veksissä jonottaessa meni 2,5 h ja vielä lääkärissä käynnin jälkeen piti odottaa puoli tuntia, että pääsi otattamaan ne verikokeet. Suureksi yllätyksekseni lääkäri yritti tyrkyttää VMTL:lää, kun kerroin edellisen päivän cooperpettymyksestä. Lääkäri torui ja sanoi, että olisi pitänyt hakea vemppaa jo viime viikolla, jos oli ollut lämpöä, sillä se oli satavarmasti laskenut suorituskykyäni. Hän koki, että olisin tarvinnut aikaa palautumiseen, mutta kieltäydyin ottamassa vemppaa ja vakuutin olevani kunnossa, sillä halusin osallistua seuraavan päivän marssille.

Monen kierroksen kautta päädyin lopulta papin oppitunnille. Oppitunnin jälkeen kävin juttelemassa yliluutnantin kanssa, jolle kerroin cooperin myötä hävinneestä itseluottamuksestani. Hän sanoi vain, ettei se vielä estä mitään ja tärkeintä on se, että jaksan taistelukoulutuksessa mukana enkä hidasta ketään muuta. Asia on enää päästä kiinni. Juttutuokiosta sain lisää puhtia palvelukseeni.

Sulkeisissa lisää aseotteita, jotka sujuivat jo paremmin. Lisäksi harjoiteltiin käskyä ”taakse poistu”. Sulkeisten jälkeen oli valvottu nestetankkaus, jonka jälkeen haimme varusvarastolta lisää varusteita. Silloin sitä päätöntä huutamista kuunnellessa mietti taas, että mitä ihmettä täällä taas tekikään. Seisottiin myös niin pitkään ulkona, että illalla jokainen oli palanut ja käsivarret näyttivät grillimakkaroilta.

Varustarkastuksen jälkeen oli siivouspalvelu, jonka aikana saimme niin ristiriitaisia ohjeita, että homma kusahti ankarasti ja sen takia illalle määrättiin lisää siivouspalvelua. Lähdin vapaaehtoiseen asekoulutukseen, jossa ammuttiin Speden speleistä tutulla laseraseella, ase tosin oli rynnäkkökiväärimuodossa. Viisi laukausta, yksi kymppi ja neljä ysiä. Sieltä vapaaehtoiselle iltapalalle. Tämän jälkeen sain huomata vain kärsineen aktiivisuudestani, sillä koko loppuilta vapaa-aikoineen päivineen meni kaapin kanssa tuskaillessa, kun se piti järjestellä siistiin kuntoon. Olin ainoa, jonka kaappi oli sekasorron vallassa varuslisäysten takia, kaikki muut olivat särmänneet sen vapaaehtoisen koulutuksen aikana.

Vapaa-aikaa koko päivänä oli loppujen lopuksi 0 minuuttia. Silti illalla nauratti kovasti, alikit olivat ilmeisen hyvällä tuulella ja naurattivat.

Torstai 19.8.

Aamulla herätys täydestä unesta jälleen, olen nukkunut yöni kyllä erittäin hyvin. Paremmin kuin siviilissä pitkään aikaan. Aamupalan kautta pakkaamaan ampumaratavarustusta ja siirryttiin reput selässä ampumaradalle.

Ammunnat menivät vaihtelevasti. Ammuttiin kolme kohdistuslaukaukset (neljä laukasta) ja kahdet kunnon ammunnat (kymmenen laukausta, joiden tulokset kirjattiin ylös). Joka toinen meni hyvin ja joka toinen huonosti. Suhteellisen pieniä kasoja onnistuin ampumaan lukuun ottamatta yhtä kertaa, jolloin osumat hajosivat ihan käsittämättömästi lähes vaakasuoralle viivalle. Toinen kympin sarja meni kuitenkin jotenkin ja lopputulos ensimmäisissä ammunnoissa 87. Ase kyllä potkaisi enemmän oikeilla luodeilla kuin paukkupatruunoilla ja se häiritse ensimmäisellä kerralla, tämän lisäksi häiritsi myös muiden ampumisen aiheuttamat äänet, hylsyjen lentelyt ja värinät. Ensimmäisten kohdistuslaukausten jälkeen näihin oli kuitenkin jo tottunut. Edelleen nautin ampumisesta.

Ampumaradalta kävellen takaisin ja pyykinvaihtoon. Ihanaa saada puhtaita vaatteita! On vähän kyllästynyt valikoimaan kaapista sellaisen vaatekappaleen, joka haisee vähiten. Tämän jälkeen kokeiltiin taisteluvarustusta eli luotiliiviä (12 kiloa), taisteluvyötä (10 kiloa), kypärää (1 kilo), palosuojahuppua, suojalaseja, rynkkyä ja hansikkaita. Täytyy sanoa, että paino tuntui päällä vähemmältä kuin pelkäsin, mutta kyllä se alkoi tuntua kovastikin, kun ne päällä pyörittiin pihalla hetki. Jännittää, että miten niiden kanssa tulee selviämään. Toisaalta kaikkeen tottuu eikä luotiliiviä käytetä p-kaudella ilmeisesti yhtään.

Käytiin myös varusvaihdossa vaihtamassa keskiviikkona saatuja varusteita, joista osa oli väärän kokoisia. Varusvaihdon jälkeen nautimme pakkiruokailusta kasarmin vieressä, jonka jälkeen lähdimme kauan mainostetulle ensimmäiselle marssille. Se oli oikeastaan vain lähinnä leppoisa iltakävely, joka oli äärimmäisen rentouttava ja mukava hetki. Menimme lenkkarit jalassa 5 kilometriä, varusteena varustepussi täytettynä kahdella juomapullolla ja takilla. Pysähdyimme kolme kertaa ja yliluutnantti kertoi saaren historiaa. En olekaan aikaisemmin tajunnut, kuinka historiallisesti ainutlaatuisessa varuskunnassa palvelen. Oli myös mukava tilaisuus jutella ”taisteluparin” kanssa ja tutustua muihinkin kuin tupakavereihin. Marssilla muistin, että seuraavana päivänä selviäisi olenko hyväksytty yliopistoon...

Illalla päivystäjä sanoi yhtäkkiä nimeni käytävällä ja pyysi hakemaan jonkun paperin päivystäjän pöydältä. Sain Kelalta kirjeen, jossa kerrottiin, että minulle oli myönnetty sotilasavustusta, vaikka tiesin asian jo. Tätäkin oudompaa oli se, että päivystäjänä toimi alikersantti, jonka kanssa minulla on ollut todella vähän yhtään mitään tekemistä ja siltä hän tiesi nimeni... Tässä yhteydessä voi varmaan sanoa, että mitään negatiivista kommenttia pojilta ei ole kantautunut korviini. Totta kai kiinnostaa, että millaisia juttuja meistä kaikista liikkuu, mutta ilkeitä juttuja tai vihamielisiä kommentteja ei kukaan ole esittänyt.

Muistivihkooni olen kirjoittanut: ”Paikkoja kolottaa, mutta nyt on hyvä mieli.”

Perjantai 20.8.

Suuri päivä. Ensimmäiset lomat ja yliopiston tulosten selviäminen. Päivään kuului kaappien särmäys, siivous, varapäällikön puhe lomista, joukkueen johtajan lomapuhuttelu (jonka yhteydessä varoitus tulevista kahdesta rankasta viikosta), aseen puhdistamista ja huoltoa, piinaavaa odottelua ja lihaskuntotesti.

Lihaskuntotesti meni yli olemattomien odotusteni, sillä olin etukäteen tiennyt sen olevan heikko kohtani. Punnerrukset nyt menivät niin huonosti kuin pelkäsinkin ja voimat loppuivat jo kahden jälkeen (huono). Naistenleukoja meni kolme (huono), mutta luovutin vähän turhan helpolla, joka harmitti heti tangosta irti päästämiseen jälkeen. Hyppäsin 180 cm (tyydyttävä), vatsoja tein 36 (hyvä) ja selkiä 66 (kiitettävä). Lihaskuntotesti tehtiin HETI ruokailun jälkeen, joten olen äärimmäisen tyytyväinen tuohon vatsojen määrään, kun meinasi ruoka tulla ylös.

Viimein vähän ennen kuutta kuulutettiin, että ”minuutti aikaa siirtyä ulos” ja ette arvaakaan millä ennen näkemättömällä innolla porukka ryntäsi lomapuvut päällä ja kassit olkapäällä ulos muotoon. Kersantti piti pienen puheen vielä ja kiusoitteli ensin, että ”vain lähtöaskel ottaen lomille mars”. Tämän jälkeen hän toivotti hyvää lomaa, johon tietenkin vastasimme, ja pitkän hiljaisuuden jälkeen pääsimme viimein lomalle. Mikä tunne!

--

Sunnuntaina kirjoitettua: Sain muuten sen opiskelupaikan. Syyskuussa 2008 alkaa sitten historian opiskelu Helsingin yliopistossa. Menin yhteispisteissä aika heittämällä sisälle ja koepisteissä olin sijalla 11., kun 43 pääsi sisälle. Voi olla tyytyväinen itseensä. Tällä saa myös lisäpuhtia palvelukseen, kun nyt voi jopa harkita, että mahdollisesti voisi koittaa hyödyntää Maanpuolustuskorkeakoulun tarjontaa joku päivä, jos se vain on mahdollista.

Aika outo olo ollut koko viikonlopun. Sinäänsä palavasti haluaisi jäädä kotiin, mutta yhtä paljon haluaisi palata takaisin varuskuntaan. Täällä siviilissä tuntee olonsa jotenkin niin ulkopuoliseksi kaikesta, kun ei tiedä enää mistään tapahtumista yhtään mitään eikä ole kaveriporukan juoruissa ajantasalla. Ehdottomasti aion jatkaa palvelusta ja odotan innolla mitä kaikkea on vielä edessä, mutta samalla pelkään miten pärjään. Edelleen etsin kadotettua itseluottamustani ja suurin syy siihen miksi palaaminen jännittää on se, että miten selviän tulevista kahdesta viikosta, kun nyt ilmeisesti tulevat olemaan fyysisesti melko raskaita. Toivottavasti selviän kunnialla.

Se, miten selviän tulevista kahdesta viikosta määrittelee myös sen, että mitä muita tavotteita asetan palvelukselle. Katsotaan. Nyt voi ainakin huokaista sen suhteen helpotuksesta, että mitä tekee intin jälkeen. Nyt on taas suunta elämällä ja voi jatkaa itsensä kehittämistä sen sijaan, että pyörii vuoden töissä, joista ei ole mitään koulutuksellista tms hyötyä tulevaisuuden kannalta.

Täytyy muuten sanoa, että tämän kirjoittaminen oli huomattavasti työläämpi prosessi kuin aluksi ajattelin. Pyrin kyllä kirjoittamaan jokaisesta päivästä tulevaisuudessakin pienen selostuksen, mutta aina ei välttämättä aika tule riittämään. Tänään aion vielä tavata muutaman kaverin ja illalla palaan takaisin Santahaminaan. Seuraava viikonloppu on kiinni, joten kuulette minusta kahden viikon päästä taas, ellen nyt eksy sotkussa tietokoneelle - mitä epäilen vahvasti. Seuraaviin lomiin siis!