Hajanaisia ajatuksia blogista ja pärjäämisestä

Koko ajan jännittää enemmän. Olen innoissani ja odotan tulevaa, mutta jännitän sitä, miten pärjään. Toivon niin kovasti, että pääsen johtajakoulutukseen - jos sinne vielä haluan palvelukseen astuttuani. Toivon, että minut katsotaan johtajakoulutukseen sopivaksi. En halua lähteä henkselit paukkuen ja olen alusta lähtien pitänyt matalaa profiilia. Kaikille kavereillekaan en kertonut ennen kuin oli pakko, puhumattakaan esimerkiksi työporukasta. En koe tarvetta kuuluttaa lähtöäni.

Tässä valossa inttiblogin perustaminen mahtaa kuulostaa oudolta, mutta olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja tuntenut oloni luontevaksi netissä. Vaikka moni tuttu varmasti tunnistaisi kuka olen näiden tekstien perusteella, ulkopuoliselle en ole kukaan. Tämän odottelun aikana olen kovasti kaivannut hyviä inttiblogeja ja nauttinut löytäessäni sellaisia. Tästä johtuen haluan itsekin kirjoittaa blogia ja toivon, että siitä olisi joku päivä hyötyä vapaaehtoisesti palvelukseen astuvalle - ja miksei myös asevelvollisuutta suorittamaan lähtevälle miehelle. Yritän kertoa tapahtumista kansantajuisesti. Saa nähdä miten onnistuu...

Joka tapauksessa, kun lukee muiden inttiin lähtevien tai siellä olevien kokemuksia, ei voi välttyä vertailemasta itseä heihin. Toiset lähtevät hämmästyttävän itsevarmoina itsestään. Minä en pysty sellaiseen. Olen aina ollut kova vähättelemään itseäni. Ensin tuskailen, etten ikinä saavuta mitään ja sitten, kun saavutankin, sanon että tänä vuonna sen tekeminen oli helpompaa ja minulla kävi hyvä tuuri. Näin esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Toisaalta olen ylpeä kahdesta hyvästä arvosanasta, mutta silti vähättelen saavuttamaani. Sitten, kun näkee, että joku tyttö lähtee inttiin kuuluttaen olevansa tuleva upseeri, sitä jotenkin nöyrtyy ja miettii, että ehkä en ole johtaja-ainesta, kun en ole noin varma itsestäni.

Luotan kyllä itseeni ja ajattelen, että minussa on ainesta, mutta toivottavasti myös muut näkevät sen.